Kuningas, sä kiitä jumaloita!
Niiden lahja on suuruuteis.
Frey hän yksin kasvatti peitoin viljat,
Yli-isä suojeli rauhaa maan.
Thorin voima oli, jonka muinoin
Tunsit sodissa omakses';
Itse unhotettuna vaan sa taidat
Kaatua kuin korvessa kaatuu puu."
Fjalar istui aatoksissa, sitten
Ylpeästi hän lausui noin:
"Puhut voimista näkymättömistä,
Vaadit haamuja mua uskomaan.
Tottunut en muihin luottamaan oo,
Tuken' on oma tahtoni;
Sillä voittanut olen ihmisiä.
Jumaloiden polkenut päätökset.
Tosin Fjalar vanhentuupi, muuttuu
Tukka, selkäkin köyristyy,
Kadonnut on paljo, mit' ennen oli;
Semmoinen se on elon järjestys.
Yks' on tallella. Mä kätein vanhan
Vielä voittohon nostaa voin;
Riemuist' elon vaalenevista saatan
Hymyillen ja jalona kuolla pois.
Kuolla tahdon. Tehtäväin on tehty."
Vanhus kohotti otsansa,
Viittans' kuninkaallisen maahan laski,
Rinnan arvet paljasti päivälle.
Miekkansa hän otti, niinkuin ennen
Tappeluissa, se välkkyi nyt;
Vanhan silmä vieläkin salamoitsi,
Kun se miekan terästä tervehti.
"Miss' on Dargar nyt," niin lausui Fjalar,
"Hän mi, tuntien jumalat,
Edemmäksi kantoa silmäns' näkee,
Elää ajoissa tulevaisissa?
Jos hän ois' niin viisas kuin hän kerskaa,
Nyt hän tuntisi hetkensä,
Miekkan' eessä lupas' hän seista ennen
Kuin sen kuolo estävi kostosta."