Kun hän sai sen sanoneeksi, haamu
Nousi laaksosta verkalleen,
Vuoren kukkuloille se tiensä otti,
Kummullen jo Fjalarin luokse sai.
Kuningas nyt hämmästyi kun tunsi
Muodon harmajan kulkijan;
Ääneti hän istui ja miekan kanssa
Luisti alas kätensä hiljalleen.
Dargar seisoi eessä Fjalarin. "Mun
Käskit tulla. Nyt tässä oon
Kauvan, kuningas, minun varrot' annoit;
Heikko oot jo verraten entiseen.
Ootko ennättänyt työsi tehdä,
Täyttää valasi vannotun?
Elon vaiheet säätänyt niinkuin ovat,
Tyhjiks' tehnyt jumalat, niiden tiet?"
Fjalar naurahti ja virkki: "Sattuu
Joskus kummasti, korviisi
Mikä henki käskyni, ukko, saattoi
Juuri kuin se pääsi mun huuliltain.
Tullut oot sa, se on kyllin. Tahdon
Vastata kysymykseesi.
Elon vaiheet määräsin niinkuin ovat,
Mun on voitto tässä, ei jumalten.
Katso maitani! ne semmoisetko
Oli ennen mun oltuan'?
Hävittää mä sodissa voinut oisin
Ihanuuden tään, elon kukkivan.
Oisin voinut tämän valtakunnan
Rajaan rajasta turmella,
Ett'ei löytyis' lehteä tuulen leikiks'
Eikä perhon pesäksi kukkaista.
Mitä näät nyt? Kunne silmä kantaa,
Siell' on raadettu maisema,
Korvet lehdikoiksi on muuttuneina,
Petoin luolat ihmisten asunnoks'.
Pellot kantaa vuoden toivon, muinoin
Meren myrskyt jot' ajeli.
Rikkautemme tuo kesäkaste meille
Eikä enää nyt veren vuodatus.