Ilo kiilsi vuoren kukkulalla
Vanhain urhojen silmistä,
Fjalar yksin miettivä, synkkä oli,
Äänetönnä laivoja katseli.
Vasta kun ne oli satamahan
Taakse vuorien kadonneet,
Loihe silmä Fjalarin Dargarihin,
Äänettömyyden katkasi viimein hän:
"Poikaani en näkeväni luullut,
Maine kaukoa kuului sen.
Mutta päivänä, jona elon heitän
Voipi ihme, kummatta, sattua.
Hjalmaria mainitsit. Hän tuli
Lisäämään minun voittoain.
Tässä maan ja taivahan todistaissa
Wälillämme ompi hän päättävä."
Kun hän sai sen sanoneeksi, Hjalmar
Nousi vuorelle yksinään,
Ei kuin ennen uljasna miekkamiesnä
Mutta kypärittä ja aseitta.
Kalpeat kuin kinos kuutamolla
Oli nyt hänen kasvonsa,
Haudan synkkä hän oli näöltänsä,
Kantoi miekkaa veristä kädessään.
"Terve tultuasi poikain," lausui
Ääni sortuva kuninkaan,
Oisin suonut tulevas' toisenlaisna,
Mutta noinkin iloni olet sa.
Urhotöistäs' kerro, lienet monta
Kovaa taistoa kokenut?
Haavoistako vuotavat voimas' lähteet,
Kun oot valju, huulesi vapisee?"
"Kovaa taistelua," vastas' Hjalmar,
"Kokenut olen aseitta.
Ei oo teräs särkenyt rautapaitaa,
Sydän verta vuotavi kuitenkin.
Päivältä ois' silmän' peitettävät,
Sinuun katsoa kaihoan.
Julkaista mun velkani sulle tahdoin,
Siitä syystä vielä mä elän nyt.