Murtunut ma oon, mutt' mainehesta,
Waikka nuori, sain osani.
Kuuntele kun kertovat runoniekat,
Tietää saat sä, ken oli Hjalmari.
Pohjan urhoks', merenkuninkaaksi
Mainittiin mua, maailmaa
Kiertelin kuin myrsky, mä ylpeet painoin,
Heikot nostin, kruunuja jakelin.
Jouduin Loran rantahan. Morannal
Maata vallitsi runojen,
Maine tytärtä ihanaks' sen kiitti;
Urhoin kanssa taistelin hänestä.
Tornissaan Morannal vanha, sokee
Istui, pojat sen kukistin;
Saaliinani laivahan vein Oihonnan,
Häitä aaltoin seljillä pidettiin.
Isä tiedätkö mit' ompi rakkaus?
Ootko tuntenut riemua,
Jossa maan ja taivahan loisto yhtyy,
Ikikukkivaa kuin taivas, maa.
Mitä ennen olin, varjoks' muuttui
Toivon kirkkaus vaaleni.
Woitot voitetut sekä voitettavat,
Kaikk' ol' tyhjää rinnalla onnen sen.
Kevät-tuulet purjeitani veivät
Pitkin aavoja meriä
Päiväkirkkaat, kuohuvat aallot nosti
Autuuteni jumalten kotihin.
Silloin murhe joutui. Iltamalla
Perää pidin ja uneksin;
Rinnallain Oihonna valvoi yksin,
Taivon tähti katsellen meihin loi.
Käten' ottaen hän lausui: "Hjalmar,
Mulle miks' yhä rakkaamp' oot?
Aikaiseen Oihonnan jo olit kulta,
Sinun olin ennenku sinut näin.
Miks' ei jäänyt lempen' semmoiseksi!
Silloin salata rohkenin
Mit' en sulle voinut ma ilmi antaa,
Kun sun ylpeyttäsi pelkäsin.