Onnen tunsin ja tuo onni mulle
Hjalmariakin kalliimp' ol';
Isäksein Morannalia mä kutsuin,
Hänen tyttäreksehen luulit mun.
Nyt mun ompi ilmi annettava,
Silloin mitä mä salasin.
Kaikkia voin kärsiä, kaikki kestää,
Sua pettää, Hjalmar, sit' en mä voi.
Hylkää minut! Ei Morannal ollut,
Ei muu kuningas isäni.
Weri, joka kiehuvi rinnassani
Ehk' on orjaraukan se verta vaan.
Kotimaassas', läsnä linnaa sitä,
Jossa kerran sa loistav' oot,
Joulu-yönä, Vidarin vuoren alta,
Orpon' aallosta minut korjattiin".
Niin Oihonna lausui. Älä isä
Vaalene hänen verensä
Tuoss' on miekallani, Oihonna oli
Sinun tyttäres', minun sisarein.
Kuolla tahtoi hän mun eestäni. Tuon
Terveisensä." Hän vaikeni;
Miekkansa kuin salama rintaan lensi
Ja hän vaipui vuorelle kuolemaan.
Hetki toista seurasi, ja päivä
Hiljaa eteni matkallaan;
Jäykkänä kuin haudalla patsas istui
Fjalar vielä ääneti paikallaan.
Aatteensa hän kätki. Kauhu syrjään
Sankarit oli poistanut.
Vanha Sjolf ja tietäjä Dargar läsnä
Katsoi hänen henkensä sotaa vaan.
Vasta metsän taa kun päivä painui,
Katsoin ylös hän lausui noin:
"Teidän, suuret jumalat ompi voitto,
Rangaistuna teidät mä tunnen nyt.
Ihminenkö ryntäis' teitä vastaan?
Niinkuin tähdet, te hymyytte
Ihmisvaiheiden sumun halki meihin,
Jokien johto teille on leikkityö.