Nyt hetk' oli valita. Hän
Loi katseen pitkän poikahan, kirkastui
Muotonsa, hyvästiksipä vaan
Silmänsä näytti tytärtä katsovan.
Hymyilevän katsehen tää
Loi häneen, päänsä povelle isän vei.
Vapisi Fjalar, lapsen eessä
Vapisi vastustelija jumalain.
Pois Gerdasta Hjalmarihin
Välähti silmänsä, kuni salama
Toisesta toiseen lentelehti,
Kunnes se korkeuteen kohos' tuiottain.
Sjolf nous'. Hänen kasvoillaan
Kalpeilla vieri kyynele kirkasna.
Etehen vanhan kumppalinsa
Astuen äänin vavisten lausui noin:
"Oi kuningas, Hjalmarihan
Sun miekkaas' käyttää, itse kun lepäät jo,
Maatasi suojelee ja kauas
Fjalarin muiston unhosta ulottaa.
Siis joutuos valitsemaan!
On jyrkkä vuori rannalla, alla sen
Ääneti oottaa kylmä aalto,
Tyttäres' se kuin kipenän sammuttaa."
Näin lausuen isältä pois
Hymyileväisen uhrin hän otti. Nyt
Aukeni huoneen ovi, yöhön
Vaikenevaiseen katosi vanhus näin.
Mutt' liikkumatonnapa vain
Viel' istui Fjalar. Käsi, mi tyttären
Tukena ol', kuin kuihtuneena
Lepäsi hänen tyhjällä polvellaan.
Nyt katsehen viimein loi
Hän ympärilleen, tuiman ja tutkivan;
Sankarit, surmaa pilkkaavaiset,
Säikytti leimaus tuo hänen silmästään.
Hän saneli. Äänensä ol'
Kuin kaukaa kuultu ukkosen jyrinä:
"Fjalarin murheen todistajat,
Taisto on alkanut, mua kuunnelkaa: