Korkeni ryhdiltään majur arvosa, rinta se paisui, miehekkäänä hän, intoutuin, sotamiestä jo katsein mittasi vaiti ja laajenevan sydämensä jo tunsi. Suomi se eessään häll' oli, syrjäinen, karu, köyhä, rakkain syntymämaa; tuli Saimaan vartio harmaa, päällikön innostus, viiskymmenvuotinen ylvyys, kanss' aseveikon mieleen taas, tuo jyhkeä joukko, vankkumaton, juro, jäykkä ja rinnass' sankarikunto.
Vait meni pöydän luo, ja jo riemuin ylpeäpäälle maljan höyryävän hän laitteli. Vaan ovipieleen, lähtien luo sotavanhuksen, tytär ääneti hiipi. Lapsekkaana ja vienona hän, kuustoistias impi, ripsiss' silmien veet, suloposkillaan puna kaino, hienoisiin kätösiinsä jo kouran karkean otti vanhuksen sekä lempein suin noin nuhteli häntä: »Voi, hyvä Pistoli, hyi, tylyn ylpeä, ettekö suostu? Teitäkö keskell' onnea siis tän kartanon uljaan kenkään ei muka kaipaa? Katselkaa, isä tuoss' on, piippu se, nähkääs, nyt mua arvokkaampi on hälle, äiti se vaalii vain sylivauvaa, lanko ja sisko lempivät toisiahan; mua ei niin ainoa muista. Koht' olen yksin, liikoja vain, en riemua tuota; jos minä tullen, jos minä mennen, kaikki on yhtä. Muille on onneks muut, en kellenkään minä riemuks. Teillekin ainoa on erämaa sekä metsä ja mökki, vaikka ma hellänä hoitaisin kuin tyttäryt teitä».
Haasti, mut äänin liikutetuin taas vastasi vanhus: »Neiti, te vanhaa huuhkaint' älkää pois pimeästä viehtäkö valkeuteen; hän kaipaa varjoa, yötä. Tänne jos ilmestyy useammin, kuin edes soiskaan, luotapa häikäistyn pois torjuilkaa tupalinnut, jotta hän istua sais suloloistoss' silmien noiden; mielissään kotipuilleen taas hän pyrkivi rauhaan.»
Vaikeni; maljan höyryävän majurilta hän otti, ääneti suullen vei sekä joi sen tyynenä pohjaan.