Ääneti vanhus vain käsivarrest' tyttöä otti, renkein touhuavain työt määräsi vielä ja saliin lapsen vei. Ilon yllätys ilmi jo puhkesi, huuto huulilt' armahan immen soi; hän seisovi viipyin, katsovi vain hymysuin, mut silmäss' ui helokyynel.
Tullut siis ikävöity jo on, kuten arvasi oikein! Reimana ryhdiltään, mut haavoitettua kättä kantaen nauhassaan, kera puolison istuvi lanko. Lauhtua yhtymisen värisyttävä riemu jo ehti, hiljaus vallitsee, kuni templin, kun humu urkuin loppuun soi, ja jo mielet vait rukouksehen yhtyy.
Tuskin kiinsi he huomiotaan nyt vienohon impeen, hetkeks vaiti mi jäi ovipieleen huonehen aavan. Vaan jopa lanko se rientävi luo; käsi terve jo vyöllä hehkuvan immen, hän punahuulia suuteli siskon.
Tervehtäin ilosuin kun haastelleet oli hetken, lanko se puolison etsi jo taas, kysyväisenä kirkkaan katseen silmihin armaan loi sekä kuiskasi hiljaa: »Pois tule, tervehdittävä yks on vielä. Hän uinuu, kerroit tuon; uni ei toki kestää saa iankaiken».
Lähti he rinnan pois, mut vanhapa rouva se rientäin jäljiss' seurasi, suunniltaan, jos valveutuisi lapsi ja kuollakseen isän uljaan viiksiä säikkyis. Yksin tyttärineen majur arvosa jäi. Juro tuimuus poiss' oli, seesnäpä hän, kuni muinoin keinuen istui; piippua poltteli tyynenä vain, savupilviä kattoon tupruttain sekä ees-taas souteli lepposin ilmein. Hiipi jo vait isävaarin luo kuustoistias impi, säänteli varpaillaan vain keinun kulkua hetken, kunnes huolia täynnä jo hän sanan äänsi ja lausui: »Riemussamme me näin, isä, itsekkäitä nyt oomme. Yksihän unhoon jäi: ilo, murheko suotu on hälle? Rakkaans' saavako myös on Pistoli ukko? Jo pirttiin onnestamme he tiedon sai, ylös ehkäpä nyt hän katsovi tuskaillen sekä poikaa vartovi turhaan.»
Tuskin lausuvi tuon, kun käytävän eestä jo kuului puujalan astuntaa, ja jo aukeni uksi, ja vanhus aukkoon itse jo ilmestyi. Epäröivänä, verkkaan astuen huoneeseen, ovipieleen ääneti jäi hän.
Paikallaan ei viipyä nyt majur arvosa voinut, vaan aseveikon luo hän riensi ja ystävä-lausein laski jo murheissaan käden olkaan harmajan urhon: »Pistoli, kestää täytyy; toivo se pettävi, poissa kaukana etsimäs on; suruviestit sulle ja meille murheeks kapteenilla ne on, mut kärsivä voittaa.»
Lauseen tuon tajus ukko ja vei yli silmien varkain kättä ja yksin tein pois pyyhkäsi viiksien värveet; sauvaan painaltuin nyt järkkymätönnä ja tyynnä katsoi päin, oli hetken vait sekä vastasi vihdoin: »Arvosa herra, jo aikaa lie elo tuttua meille, turhuus sen, sekä kuink' on tyhjää turvata siihen. Joutuummin, kuin haipuvi illan rusko, me näimme posken kalpenevan, sen hehkun sammuvan yöhön; meillekö kuolema siis ois kammoks, outoa, uutta? Lieden luo toki jäin salotorpassain monet illat, hiilten hiipuvan näin, ja ma kuulin pauhua myrskyn, yöksi mi, yltyen vain, lumikieppein mökkiä saarsi. Riemua silloin toivo se toi: hän saapuvi jälleen, pilkkovi puuni ja leimuamaan saa sammuvan ahjon; helpommaks olo käy, ja ma lauhana päiväni päätän. Arvosa herra, jo pois hän jäi; valitanko ma tuota? Saapunut ois, — kukaties salotölliss' istua kerran kyyrynä hänkin sais, tovereinaan sauva ja vanhuus; ei ois sieluakaan, joka vaihtais ystävä-lauseen, ihmist' ei, ketä kohtais silmäys hellä ja harras, ei, kuka raihnaan turvana ois. Elo suotava moinen mieluummin muka lie, kuin mullan leppeä rauha! Autuas hän, joka läks; mun päiväni iltahan ehtii entis-kulkua hiljalleen, ja ma kärsiä osaan.»
Kättäpä vanhuksen majur arvosa etsi jo lausuin: »Pistoli, oi, hänen eestään, tänne mi riemua meille toi taas, eestäpä kapteenin sekä lapseni hengen, poikasi kaatui, tiedä, ja hän sotamiehenä kaatui. Kumppani, ette te saa saloss' yksin nuhjata enää, tänne te tulkaa pois, tuvass' on koti teille ja seuraa, myös avunantoa on, kun vanhuus voimia karsii. Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmeta voimme, niinkuin rinnakkain monet taistot saimme jo kestää. Mainen tie lyhyt on, pois toinen lähti ja toinen, harvemmaks yhä vain käy ystävä voimien päiväin».
Ääneti hetkeks jäi sotamies, hän miettivän näytti, vastaust' arvelevan, mut vihdoin haasti jo lausuin: »Arvosa herra, se lammessain viel' loiskivi, hauki, vielä ne teeret käy sekä metsot mökkini luona; koukkuja laskea jaksan vielä ja pauloja panna, toimeen tulla ma voin; ei tyytyvä paljoa kaipaa. Tänne jos siirtyisin sekä teiltä mä muonani saisin, suustapa palvelijain lois-vaivaiseen, väen kuullen, vois sana singahtaa, joka raskaammin mua painais kuin hätä vaikein. Ei, salotorpan tyyssija mulle mielusa on, siell' lahjoja vain iki-antajan nautin. Metsäin puut Hän verhovi, Hän jyvän ankean linnun löytää suo, Hän vastakin on mua auttava vielä. Leipäni Hältä jos saan, ken halveksuin toki tohtis katsoa vanhukseen, joka viel' ei nöyrtyä voinut?»