Naurahtain toki vain sotavanhus vastasi tuohon: »Neiti, te älkää nyt; ei vaaraa! myös toki heillä tunteet Turkiss' on, vaikk' ois petomaisia hurjat. Peikot julmemmat sodan aikana tääll' oli meillä, tappeli mustat bashkiirit sekä kalmukit inhat, verta he imuin joi, koni-luuskain raatoja söi he. Ryyppyjä kun rumat otti ja tyhjiin pulloa lypsi, nosti he vain sen pohjaa, pää ei taipunut taapäin; häijyjä näät ei estellyt nenän nirppu, mi siinä, kurkkien otsaan päin, jäi pullon kainalokohtaan. Silmät kiiluivat sysimustina päässä, ja säihkyin hiilet nuo kipunoivat, suu kuin lekkuva uuni hohkui ammollaan; kävi luontoon rintaman eessä, kun nämä, ratsua kiidättäin, tuli kiljuen kohti.

»Maaliskuun oli ilta ja maass' sota syttynyt äsken, eess' oli rauhasa yö, kun päivemmällä jo löimme kaikoksiin veripäin kasakoiden partiojoukot. Taistelukenttää kohti ma hiivin ryöstöhön yksin, saadaksein kukaties rahariunan kaatunehilta, tai hopeaisen vyön, tai muuta, mi kelvata voisi. Paikkahan ehdin, miss' oli kiihkein tappelu käynyt. Ruumiit maass' oli vierekkäin; väsymättä mä etsin, vaan ne jo tyhjiks ryöstelleet oli kulkurit tienoon. Harmissain jätin etsimiset ja ma metsähän astuin, oikaistakseni leiriin päin, kun pensahikossa taas näin kaatunehen, sekä jälleen toivoni elpyi. Kuljin päin; kasakanko ma nään? Ei, hirviön inhan, lyödyn kalmukin näin. Sula-hangen mättähikössä, vieressään hepo kuollut, julmana, liikkumatonna mies oli pitkällään, verinaamaa kääntäen ilmaan.

»Luontoa melkein karmi, ja pois ma jo väistyä aioin, vaan puku häll' oli oiva, ja myös siniröijy se loisti, pullon maksava kai, jos möitkin tuttavahintaan. Muiden saaliiks en toki jättää moista ma voinut, vaan minä, rientäin luo, ruman niskaan kiinni jo tartuin. Kuolleeks luulin tuon, mut miehen päätä kun nostin, tuskat sai hänet taineistaan, ja ne aukeni, silmät. Tuijottain hän parkasi, voihki ja haasteli vuoroin. Tuskat, voihkinat ymmärsin, vaikk'en, mitä solkkas; mun kävi sääliks tuo, joka siin' oli hylkynä kaikkein kuolinhetkenä nyt, vaikk' ihmislapsena syntyi. Röijyä hältä mä siis en voinut, saattanut ottaa, vaan kun turkin näin satulassa, sen irti mä päästin, puin hänen ylleen sen, ruho-raukkaa verhota koittain.

»Kääreisiin verihaavat pään kun viel' olin saanut, ruumiin siirtänyt ontostaan, likipälvehen nostain, istui hän, mua silmiin katsoi, parkuen ääneen, kuin mitä viel' ois kaivannut. En viipyä voinut, vaaroja toi, jos kauemmin saloss' yötä mä valvoin; pulloni, viinaa täynnä, mä siks vain sieppasin esiin, join sekä kalmukin uupunehen myös juoda ma käskin: 'Tuost' ota lämpöä, kumppani! Juo, ole mies, älä kilju, kuolla sa voisit huonommin kuin suullasi pullo!' Näin minä lausuin, värjyin hän heti oikasi kättään, pulloon tarrasi, joi sekä vilhui sikkarasilmin. Vaan kun pullostain joka tilkan mies oli juonut, vait heti pään pani mättääseen ja jo tyynenä nukkui.

»Leiriin taas pian sain, taas lähtöön rumpua lyötiin; sääntönä meill' oli tuo: myös voittainkin piti väistää! Matkaan järjestyi väki kaikki, ja kulku se alkoi. Kyllä mä nyt viluss' yön sain muistaa siinä ja tietää, ett' oli pulloni tyhjä; ja närkästyin typeryyttäin, kun minä, herkkänä horjahtain, olin akkana ollut. Vaan toki loppui yö, taas valkeni aamu, ja taistot seurasi taistoja taas; veri juoksi, ja nouseva päivä uusia huolia toi, pois unhoon jäi pian vanhat. Saapui näin kesä taas, kesä kulki, ja seurasi syksy.

»Menneet nuo oli jääneet taa sekä kestetyt aiat, muistostain oli hälvennyt kevät taistelutöineen, kuin lumihanki, mi pois suli, järveen jäljeti juosten. Mielessäin oli tuo vain: puolustaa oma henki, — miehenä taistellen, myös vierusmiestäni auttain, kestää päivän työt sekä iltaan päästä ja rauhaan. Kerran yöllä mä jäin, kun joukkoja uhkasi vaara, vartiotoimeen unhoksiin. Etähällä ja yksin seisoin, enkä mä huomannut, kun pois meni toiset. Valkeni aamu, ja kaikki ma näin. Viha päähäni pyrki, harkita koin kahapäin, joko puikin tieheni, vaiko jään sekä kuolen paikallein. Oli vaikea vaali; mieluummin toki sai vihamies mun surmata, kuin ma, karkuun lähtien, kuolin luotiin kumppanin ehkä; vartiopaikkaan jäin siis, vartomahan vihamiestä.

»Harvoja vain tuli ensin. Kolmen jääkärin näin mä viidast' ilmenevän; minut äkkäsi nuo ja he tähtäs, ampui, vaan ohi kaikki; ma nahkani huomasin ehjäks, julmana jännittäin hanan, ammuin, sattuen yhteen. Vimmaan laukaus sai nuo toiset kaksi, ja tullen pistimin oikaistuin, mua kohti he hyökkäsi kostoon. Taistelu alkoi, selviydyin mä, ja henkeni säilyi. Toinen heistä jo maass' oli, haavoitettuna kuoloon, taistoon pystymätön, ja jo alkoi uupua toinen. Pyssyä heiluttain, yhä puolustautuen, seisoin voitonvarmana vain, kun ratsasparvi se kaukaa kiitäin karkasi päin, avunantoon joutuen heille. Mennyt mies olin nyt. Pian paukkui pistolit, tuiski luodit ympäri pään kuin paarmat; polveni silloin äkkiä murskasi luoti, ja siit' elinaikani onnun. Horjuen seisoin vain, vihamiehiä surmata vielä tahdoin kaatuissain, kun luokse jo johtaja joukon kerkesi hurjine ratsuineen, kädess' iskevä miekka. Lyöntiä varroin pää kumarassa ja säikkyen nostin pyssyä turvaksein, mut kas! hän, hilliten iskun, heittäytyy satulasta ja joukon käskevi seistä, ulvoen itkee, kaulailee mua; kyynelet tulvii, vierien virtoinaan yli mustan, hirveän naaman. Kummastuksin kaatunehen näin kalmukin eessäin, tuon, jota hoivata koin, hädän aikaan auttaen yöllä.

»Helppohan iskeä ois hänen ollut, kiihkoa täynnä hurjana tullessaan; mikä esti, ja miks käsi herpos? Ihmistunne se hälläkin näät oli pohjana luonteen, kiitollisuus, joka muistaa voi; vihan äkkiä voitti rakkaus, tyyssijanaan myös tuonkin sykkivä rinta. Tuskin lastahan niin isä hoitavi, kuin mua hoiti töykeä tuo; koko leiriin hän heti ryssien tietoon saattoi työni, ja minne mä vain nyt vankina saavuin, arvoa, tuttuja sain. Myös kenraal' ylpeä itse loi hymykatseen, kun sivu kulki, ja voi mua olkaan lyödä ja vointia tiedustaa, sekä kuinka ma viihdyin. Luonapa vertaisten mua kestittiin. Pala parhain ain' oli mun, lihavoitua mun piti, syödä ja juoda; niinpä mä päiväni parhaimmat näin vankina juuri. Huoleti olkaa siis; myös Turkiss' ihmiset elää.»

Näin sotavanhus juttua laski, ja kaikki ne häntä kuunteli kummissaan, mut kohta jo leppynyt impi määräsi illan kestinnät sekä jätti jo pirtin. Rientävi hän pihamaalle ja käytyä polkua seuraa, vaivoin löytäen tien ohi nietosten pimeässä; päätalo vihdoin eessä kun on, hän nostavi päätään, huomaa — tottako tuo on? — vieraan saapuneheksi; vielähän orhit höyryävät sekä kuomu se siin' on! Poikkesi ihmeissään hän syrjään, ei toki saliin lähtisi suoraan, vaan sisäsuojiin keittiön kautta, hiuksia järjestääkseen, kun salin uljahan uksi aukeni siinä, ja hän heti taaton tunsi, mi pauhas: »Lyhtyjä tuokaa, hoi! Joko taas on kartano tyhjä? Miks ei kamssuja kapteenin toki nosteta reestä?»

Näin hän huusi, ja riemuissaan kuustoistias impi tunsi jo aavistuksen. Jättäen tiet, läpi hangen oieti portaillen hän taaton luo tuli juosten. »Ken se on tullut?» värjyen ääns. »Isä, virka jo joutuin! oi, älä kiusaa kauemmin; jos luuloni pettää, murhe jo murtaa mun. Sano varmaan, onko se Aadolf?»