Näin luki laulua hän, vain äänin värjyvin ensin, kainona kiiruhtain, tai henkeä taas pidätellen, kunnes myötä jo tempautui, ja nyt ääni se helkkyin, vienona soinnahtain, toi hennon laulelon ilmi. Vaan kun viittasi viimein itseens' siinä ja siskoon, koskettain surut tuon, joit' tahtoi hellänä viihtää, puhkesi itkuun hän, sekä peittäin silmiä istui. Lohduntuoja se lohduton on. Luo kätkyen sisko kehkeyneempi nyt ei toki jää; heti kohti jo kiitäin, painavi suudellen povehensa hän itkevän immen.

Vihdoin, haastaen hiljalleen, kuustoistias äänsi: »Kultani, huonees tää, salakätkösi sun, jätä hetkeks, katselemaan huvituksia käy, iloleikkejä pirtin; näät, miten aihe se pieninkin voi riemua tuottaa. Pistoli vanhus kai siell' istuvi piippua polttain, mielissään, hymysuin, vain meillä on itkua täällä; taistelumuistoineen rikas on hän, sauhuja kiskoin: köyhiks jäämme, me rikkaat, joill' on kaipio vainen. Lähde ja kartuta riemua tuon; kun taaria tuopin hälle sä suot, ilokatseen saat, joka loistavi sieluus. Mielipä sinne mun ois, mut jättänen nyt sinut yksin, silmäsi synkistyy, joka nyt niin seesnä jo hohtaa, vaivatkin runotyön ois menneet hukkahan aivan. Turviin lapsesi jään, jos valveutuu, heti huollan; tuudita en, sun tyyliis, suukon saa sylivauva kohta ja hengähtäin puvun uuden lämmitän illaks. Siistinä, hienona näin, ei hän sua kaivata tiedä, hentoa hellin vain, kuin kasteenhelmeä kukka.»

Lausui näin. Sulosuin toki vastasi lempeä sisko: »Toistepa, oi! Tänä iltana työs on kaikkia hoitaa, kaikkeen joutua, kaikkia muistaa. Mulle jo, armas, kyllin soit, mitä vailla ma viel' oon, suo tämä tässä.»

Haasti ja lapseen uinuvahan vain viittasi, jatkain: »Tää on siskosi lohtu ja viihdyke; suottapa toista etsisi äiti. Jo henkäys tuon saa mieleni rikkaaks kaipuussaan; vain katse, ja kirkastuu sydän öinen!»

Vaan yli pienoisen, rusoposkin siinä mi uinui, painoi nyt kiharaisen pään kuustoistias impi, katseli hetken vait sekä vihdoin kuiski ja lausui: »Äitisi lohtu, sa uinu ja jää vain äitisi turviin, mutta jos itkevi taas hän, valvene, vieno, ja koska kielesi haastele ei, puhu silmin tenhoavaisin: 'Maammoni, pitkä ja raskas tie mun vielä on eessä; itkuja kyllä mä saan, vaan mistäpä riemua, rauhaa, äidinsilmä jos ei tule mieleen. Suo hymy armas, koituva on hymy tuo surupäivinä lapsesi hoivaks'!»

Haasti ja sormenpäin rusoposkia uinujan armaan hiljaa koski ja pois kuin kukkastuoksu jo häipyi.

KOLMAS LAULU.

Metsäin puut Hän verhovi,
Hän jyvän ankean linnun
löytää suo: Hän vastakin on
mua auttava vielä.

Pirtiss' istui vain sotavanhus, juttuja juontain, piippua poltti ja kansallen sotakummia kertoi, kunnes loittoni hän tarinoiden Turkkihin asti. »Turkin», virkkavi vain, savupilveä työntäen kattoon, »tunnen kuin takataskuni, vaikk'en taisteluteiltä. Leiriss', aina kun iltaisin pakinoitihin ennen, urhot, kaukana taistelleet, teki selkoa maasta, muistaen kauhukseen sen kansan hurjia töitä. Seid Ali, Mustafa bei ja Kapudan pasha ja Achmed, — ääniäkin, mihin ihmiskiel' ei äkkiä taivu, — mainittiin sekä myös, miten uhmien uskoton elää. Turkasihin, kuin vaskeen, ei pure luoti ja miekka; lyöty jo maahan, karkaa päin kädess' säippyräsäilä, partaa puistavi vain, kuin leijona riehuen jälleen. Taistoss' armoa pyydetä ei, ei anneta myöskään; onnipa sen, kuka kaatuu: ei toki polteta miestä! Juhlia viettäissään jumalilleen siellä he, nähkää, joukon vankeja tuo, pikiverhoon käärien kunkin; syttävät ilveekseen nyt liekkiin nuo muka soihduiks. Unta ma näin monet yöt: tuliroihuna rintaman eessä loimuavan näin kapteenin sekä poikani rakkaan; valvoen aattelin öin: suru etsii kaikkia meitä.»

Haasteli näin. Mut kuunnellut liki usta jo hetken huomaamatta ja vait oli lempeä Augusta neiti. Taisteli rinnass' immen murhe ja nauru. Kun astui äijän luo, hänen nuhteessaan soi leppeä harmi: »Vaiti jo, Pistoli, hyi, suunpieksijä, jouluna näinkö kammoja kertoo mies, vain julmia juoruja syöttäin? Älkäähän, kun toiste se taas vie meille jo tienne, porraspuilla ma tervehtää ilomielin en aio. Enpäs! käyn veräjälle ja, torjuin luota jo kaukaa, huitoen huudan vain: Pois täältä, te turmiolintu! Turkkiin pois! palot ihmisten suo lämpöä siellä; tääll' ei ruokaa saa; ei keitetä; pois, ohi menkää!»