Saapuu hän, kuin virva väikkyin, vait kuin yö, kuin kauris säikkyin puolisonsa luo; käskijänsä katseen eessä polvistuu ja heljän seessä hunnun häivän kasvoiltansa luo.
Poskilla on puna hienoin, silmäss' säihkyy hohtein vienoin kyynel kuulakas: »Onniko vai tuska toi sen?» syliins' saaden puolisoisen, hiljaa hältä kysyy valtijas.
»Auvoni!» hän huokas haastain, »lapsuuspäiväin mielimaastain viel' on muistossain impi-ystävä, mi kukkaan hetkeks puhkes, häipyi hukkaan; *Serbian ruusuks* sanottiin hän vain.
»Kukkain kuu jo talven liensi, ristin eestä taistoon riensi urhot Serbian. *Serbian ruusun* punalehti kelmetä jo ennen ehti, kuin ne kuihtui, kukat kunnahan.
»Luona hopeaisen Savan vaipui tuskiin sydänhaavan hautaan hiljaiseen. Yksi tiesi sen, oi armas: pakahtui tuon immen parmas, kun toit tänne sulhon orjuuteen.
»Riemuhuudot kun soi sulle, murheita toi mieleen mulle juhlan päivä tää. Kevät sydämen on arka, siksi itkee Seidi parka, siitä, herra, kyynelet on nää!
»Missä leimuu Pohjan liesi, riutuu nyt, kuin hän, kentiesi murhein morsian; tänne kyynelkatse kääntyy, anoo armastaan, mi nääntyy, kauas jääden vangiks voittajan.»
Hiljaa huokas noin kuin tuuli, päänsä painoi rusohuuli rintaan valtiaan. »Saat», hän voitettuna vastas, »vangin joka suudelmastas: lunnaas, Seidi, nyt jää lukemaan!»
Idän koi jo kuultaa esiin, aamutuulet Peran vesiin liehuu leyhähtäin; purjeet painaa mastopuuta, kiitää kohti salmen suuta Seidin vangit kotiin pohjaan päin.
Kuulijani, sisko kulta, älä runon ylhää tulta etsi laulustain! Astu unten huvihaakseen: *siskon surut karkoittaakseen, lauloi tyttö laulun kainon vain!*