Seidin sydän vuotaa verta; noinpa hänkin vietiin kerta synnyinmaastahan, Serbian laaksoin lapsuusko'ista, satakielten ruusustoista, onnestansa mailta Moravan.
Povi nousee, posket palaa; »Katsos vierasta!» hän salaa virkkaa orjalleen. »Kahleen kantajaks ei totu valtakotkan vapaa rotu, lentää tahtoo yli maan ja veen.»
»Urhon vapaaks saatan varmaan: eläköön hän eestä armaan, maineen, synnyinmaan!» Lausui, rinnass' into hellä, laittoi ruusulehtisellä puolisolleen kainon viestin vaan:
»Saakoon kera ruusun tuokseen Seidin huokauksen luokseen uljas valtijas: mainees hurmaamana, kulta, pyytäisin mä hetken sulta, jotta kiittää saan sua juhlastas.»
Näin luki; siskoon hän salavihkaa vilkasi, lausuin: »Et sinä jännity, et kysy tietoja! Kas, tämä ensi lauluni päättyi näin, ois toinen kuultava vielä. Haasta jo, vaiti sa jäät, sano tottakin, onko se sievä? Kaikki se täydelleen kuin kirjoiss' on. Ihan uutta juhlan juoni se vain on, sulttanitar sekä vanki. Nyt taas kuule ja suutelo suo, kun loppuhun ehdin.»
Haarem-puiston vehmastoista tie käy majaan, miss' ei loista ihmeet taitehen, ruusustoon, jok' idän kesään kukkiin puhkes, piilopesään sulo rauhan, templiin sydämen.
Siellä luopuu valtikastaan valtijas, ei ota vastaan loiston kunniaa; hourisuukot, simahuulet, balsamiset tuoksutuulet, lempi, lempi siellä odottaa.
Jos hän väsyy vallan vaivaan, haaveiss' illan tahtoo taivaan nähdä profeetan, nähdä tunteen keväät hennot, tuta muistot, toivon lennot, käy hän aina kukkasmajahan.
Sinne tarhaan sulo tuokseen Seidiä hän vartoo luokseen, vastattuaan noin: »Sulttanitar, vilveess' ehtoon sen luo tullos ruusulehtoon, ken sun kirjees luki suuteloin.»
Vuorten peittoon päivä vaipui, pilven purppurat jo haipui taivaanrannan taa; kuu luo salmeen valosillan, laulaa satakielet illan. — Joudu, Seidi, herras kaihoaa!