Lauleli näin, mut vain eri ottein. Vaihtuvin aioin vaikeni laulu, ja taas nyt kehdon liepeä liike kuului vain sekä naksutus uuraan heilurikellon.
Vihdoin uksi se ulvahtaa. Tuli lempeä sisko, herkkänä, huolissaan, surevalle jo lohtua tuomaan. Saapui hän hymysuin, mut syrjään jäi, muka suuttuin, kun hämy synkkä se vain sekä mykkyys kohtasi häntä. Hellään nuhteli hän nyt siskoa ankeamieltä: »Kultani, yössäkö näin kuin haudan haamu sa istut, yksinäs aaveillen, huh! pois heti kirkuen juoksen! Haasta jo, nouse jo, oi, tule, häivytä kanssani, kulta, huoltesi kaihot pois, unen ilveet vain sua vaivaa.»
Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain huone jo hohti, ja jälleen hän hymysuisena lausui: »Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi, murhe hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava. Hyi, vai kohdata noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot miestäsi, tullessaan pää Turkin naisia täynnä! Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain! Itämailla ei elä villit; hehkua tunteen siellä ja hurmaa, silmäin säihkyä on, maan päällä on auvoja taivaan. Kirjoja luin: ota Moore tai Irving, tutki Alhambraa, verta ja kahleit' et sydämessäsi aattele silloin, pelkäät ehkäpä vain, ett' yltiöriemuhun armaas Pohjolan unhottaa sekä murheisen kotisirkun. Hetkeks jos, surut unhottain, mua kuulla sa tahdot, niin luen laulun vain, mihin aiheen antavi Aadolf; haaveiluks et saa sitä väittää; — niin kävis seikat, jos hän vangiks jäis; itämaista on kaikki ja totta.» Lausuen näin, sirolehtiä kirjoitettuja impi auki jo kääri ja poskillaan puna viehkeä alkoi:
Viestit kulkee seraljissa; haltijatar haaremissa, uinumaanko jäät? Saapui kirje sulttanilta: »Seidi! pylväskaitehilta, sulttanitar, juhlasaaton näät.»
Aamun tenhoon, häätäin häivän, nousi kultakehrä päivän yli Bosporin; kauniimpana hohti helyin, sädeloiston kimmeltelyin parvekkeella tähti haaremin.
Sulo silmä väikkeen vienon tuikahtaa soi yli tienon; juhlat alkavat. Minne katsoi, kansaa kiehuu, venheet liukuu, purjeet liehuu, elää, liikkuu salmet, rantamat.
Mistä riemu, jok ei laannut? Lippu Mahmudin on saanut voiton ylvähän: Viel' on maassa tarmon jänne, taisto päättyi, orjiks tänne riemuin tuodaan vangit Venäjän.
Kalvas joukko tulee tuolla! Vaaran, taiston tiellä kuolla tyynnä tohtis tuo; kahleissa nyt joukko vankein allapäin käy mielin ankein, yksi vainen uhkakatseen luo.
Tiuskiessa vartijoiden, kahleissaankin kauhuks noiden, urho nostaa pään. Jalot piirteet synkistyvät, säihkyin leimuu silmät syvät; surmaa uhmas viha ylvään tään.
Kiihtyin kansa työntyi kohti, katsehissa kiukku hohti, uljast' uhaten; mutta parvekkeelta lähti vienona, kuin tuikkis tähti, säde silmän, vankiin kiintyen.