Kun sanat innokkaat, nuo muistoon viel' yhä jääneet taistelun-aikaiset, taas korviin lauluna kaikui, pohjaan joi lasin ukko ja keinuen tahtia polki. Harmi se häipyi pois, lumo sointuin tenhosi mieltä; nuoruus-aikojen aatokset heräs, suopea tunne rinnan täytti, ja vihdoin soi tuon mahtava ääni, säistäen bassollaan, sekä lauluun tyttären yhtyi. Vaan kun vaikeni laulu, ja sormin leikkivin impi hiljaa hälvenemään loi vienoja sointuja vielä, nousi jo vanhus tuolistaan. Mut lempeä tyttö, hoitaen haaveissaan sulosoittoa, ei sitä huomaa, ennenkuin isä, käyden luo, käden ääneti laski hius kiharoille jo pienon pään. Ilon yllätys immen valtasi siin', ylös silmän loi hän, katsoen taattoon. Silmäss' urhon herkkänä näit helokyynelen uivan, syntyissään heti ehkäistyn; sylihinsä jo hellään sulkevi lapsens' armaan hän sekä lauhana lausuu: »Lohdun tuoja, sä lähde ja viekota äitiä riemuun, niinkuin viekotit ilvein mun, mene siskosi luokse, raukan viihdykkeeks sana keksi, mä en sitä löydä, vaikka ma järkeä jankkaisin juropäin koko illan.»
Haasti ja laski jo tyttäryen; suli lempehen impi, äkkiä varpailleen kohos, suuteli häntä ja kaikkos.
TOINEN LAULU.
Astu unten huvihaakseen: *siskon surut karkoittaakseen, lauloi tyttö laulun kainon vain!*
Arkiohuoneessaan, yläkerran kammioss' surren, puoliso kapteenin kera lapsens' uinuvan istui. Kyynelsilmin kehtoa hän vain souteli verkkaan, lapsenpiika kun, askartain muka, tuoleja hiljaa siirteli paikoilleen tai lieden hehkua hoiti. Kaikk' oli vait, yöpöydäll' lekkui himmeä lamppu, raskas, synkkä ja tympeä vain nyt siell' oli joulu.
Ääneen puhkesi huoahtain toki tyttö jo vihdoin: »Oi», hän lausui, »onnipa on, kun ei mua raukkaa poika se pyytänyt oo, kun rintani vaisuna vielä vain omat tuskani nuo, omat onnen-toivehet tuntee. Istuen yksin voin ikävissäni itkeä joskus, päiväni pitkäks käy, soma ois oma ystävä saada: — mieluummin toki kaipuun veet, kuin raastava huoli! Miltäpä tuntuis mun, jos mulla se ois sotateillä sulho, ja seikka se itsellein uness' sattunut oisi, minkä mä äskettäin sain uinahtaissani nähdä. Yö oli päättyvinään; mut viel' yli kartanon usvat synkkiä varjoja loi, oli syyskesä, puiss' oli lehvät, vaan surun öiset kyynelveet joka lehteä painoi; kaikk' oli itkua vain, koko luontoa murhe se kaihti. Vaan etelässä mä pilven näin: veri tummana tullen, taivaanäären täytti jo tuo sekä päin yhä painui; puistoss' äkkiä näin nyt kapteenittaren yksin. Säikkyen huusin: 'Tulkaa pois, rajuilma se uhkaa, kiirein suojahan, oi!' Vait paikallenne te jäitte. Pilvi jo puhkesi, purkautui, — vaan en näe vettä! — ruusuja vihmoi vain, punaruusuja; kuin verivihmein loisti ne vaan, ja te värjyin jäitte jo kukkien verhoon. Niinpä mä arvelen itseksein: etelästäpä varmaan nyt veriviestejä saa, — oat tunteva on moni rinta!»
Rouva se murheissaan pään kutrisen nosti ja tyttöön katseen loi sekä tuskain syyt tukahutti ja lausui: »Lähteä hetkeks voit luo muiden riemuhun illan, leikkiä pirtiss' on, veriviestejä ei tule sinne. Onnekas, oi, pian itsestäs näet ehkä jo unta myrskyineen ja sa kätköön vain pyrit, itkien yössäs.»
Lausui näin; huvituksihin illan riensi jo riemuin tyttö, ja yksin jäi kera lapsen lohduton äiti.
Kauan herkkänä vait oli hän: yhä toivoton aatos kiiteli harhaillen, suli riemuun entisen onnen, tai kuvitelmia tuskain toi; välihetkinä vain hän lastaan valvenevaa, suin haikein laulaen, viihti.
»Uinuos, armas», lauloi hän, »kukan umpuna uinu, unten mailla sa nää, miten äitis tuutivi lastaan! Ah, pian itse on noin hän tuskia tuntematonna, vaan et niin sulo unta sa saa, kun tuutivi vieras. Auvo sa äidin, painuissain yli viehkeän otsas rauhaisan, mun seestyvi silmä ja haipuvi kyynel; vaikka se kierisi kasvoilles, sulosuin, univalvein vain hymyäisit, kuin jos poskeas sormeni hempis. Rauhaan, purppurapilvi, sä jää: elon aamuna vielä uinua saat; pian harhailut kera päiväsi alkaa. Kohtalo kiidättää sua myrskyn myötä, ja silloin tummuvi kirkkautes, helo häipyvi, kyynelet tulvii. Kullan pilveni, oi, elos aamuna tyynnä sä uinu!»