Ystävä-lohduin vastasi vain kuustoistias impi: »Murheet pois! Pian ehkä ja arvaamatta jo poika saapuvi taaton luo sotateiltä, ja loppuvi kaipuu. Hän tuvan ahtaan laajentaa sekä uusivi silloin, sarkoja jatkaa, tuo kotitoimiin nuorikon armaan, viihtyvi, onnea luo elämäänne ja varttuvi vauraaks. Rakkailleen isävaari ja lapsenlapsien riemuks, istuen kunniapaikallaan, sotamuistoja kertoo; poikapa piskuinen, joka marssii pyssynä sauva, polvellenne jo käy sekä neuvoja kuulevi, kuinka vertyä tietää mies, kun kutsuu syntymämaamme.»
Suoristautuvan näit hämyss' äijän. Taistelumuistot mielen täytti, ja unhottain erämaat sekä puutteet, juhliin reimana saa sotaveikkona kartanoherran.
Kun liki kuistia seisahtui jalo juoksija vihdoin, tyynnä jo viettohan aaton läks väen-pirttihin ukko; lempeä tyttö se taas ilomielin rientävi saliin.
Riemupa nyt kodin armaan ei ota impeä vastaan, huoli ja hiljaisuus vain, joulun vierahat oudot, vienoa kohtaa. Turhaan loi valo kynttiläkruunuin hohtoa juhlaisaa salin uljaan loistoa näyttäin; ilmeni selvemmin vain murhe, mi mieliä kalvoi. Synkkänä, keinua soudattain, majur arvosa istui, huulilleen lasin nyrpeissään vei, lauhkenematta, kun ikä-puoliso, tuskauneena ja huolia täynnä, teekupin unhottain, siin' eessään jäähtyä soi sen. Istuen itsekseen sekä vanhempain näkyvistä, vait, käsi otsallaan nyt kapteenin sulo rouva hoivakseen vain lohtua kaipuun katkeran etsi. Silmään vaiteliaan kävi varkain kyynele, toinen poskea polttelevaa helohelmenä uursi ja häipyi.
Tuon näki, touhuin tullessaan, heti lempeä tyttö, aavistain, ett' taas hänen armaitaan oli myrsky raastaen häirinnyt; vain hetkeks näytti se laanneen. Haastaa tohtinut ei. Vait nyökäten, arkana riisuin, pääsi jo vaatteistaan, ja jo paljastui siro päähyt. Kutreja järjestäin luo siskon hiipivi hiljaa.
Vanhapa rouva se huoahtain noin virkkavi vihdoin: »Augusta, kuule ja nää, mitä uutislehti se tietää, posti min äsken toi. Jos haudass' ois polo äitis! Lyöty jo ruhtinas on, jota lankosi seurasi; saartoon, vangiks joukko se jäi, vain harvat välttivät turmaa.»
»Vaimo, sa hourit», harmissaan majur arvosa haastoi, »eihän vankeja mainita lain, ei saartoa myöskään; kylkeä vastaan hyökättiin, jäi rintama vaaraan, hukkui miestä, mut tien avas urho, ja kunnia säilyi. Viihtyä juhlan suo, älä joulun riemua riistä; vuoden tarjona siltikin on surupäiviä kyllin.»
Katkerin äänin, huoahtain ikä-puoliso vastas: »Soisit, voisit siis ilakoivina nähdä sä meidät, leikkiä nähdä ja liehuntaa, kun ehkä nyt Aadolf kamppailee kera kuolon, maaksi jo maatuvi, taikka Turkin vankina saa veririnnoin joulua viettää!»
Oihkien kapteenin sulo rouva se kimposi pystyyn, kätki jo kasvons' itkeyneet avohelmahan äidin, lohtua saadakseen; majur-ukkopa äkkiä maljan pöytään laukasi, nousten vait. Jalo silmä se loisti, äissään oikasi varttaan hän, lumipäisenä seisten. Vaimoon kääntyen, ylväin päin nyt verhoa vaatteen riistävi rinnaltaan, poven uhkean arpia näyttäin: »Talven kolmenkymmenisen sija tuoss' oli sulla; tokkopa haavat nää, verivammat kiinni jo käyneet, rauhasi vei, sua kiusasi, kun sydämelläni uinuit? Halvemmaksiko, vai, ikävöityä tyttäres arvaa, miekka ja luoti jos on silonahkaan naarmuja tehnyt, kylmemmäksikö jäävä se lie syli arpisen urhon? Vaikene siis; vaikk' kaatuis hän, mitä voivotus auttaa? Kyyneltulvia kalliimpaa sekä parkua naisten hurmeen tilkkakin on, min sankari kuolema eessään taiston hetkenä suo kotimaansa ja kunnian uhriks.» Haasti ja istuutui sekä julmana keinua alkoi. Puoliso, karttaakseen ukon nurjaa hetkeä, hiljaa keittiöhön meni toimiin, kun tytär ankea huoltaan kaihoin itkemähän läks ääneti kammiohonsa.
Taaton seurahan yksin jäi kuustoistias impi. Lapseen vienoiseen suru vanhuksen kävi vihloin; syrjäss' istuen, kyyneltyin tytär ukkoa katsoi, miettien mielessään kodin entis-onnea, jolloin riemu ja hilpeys soi: isä otsall' leppeä rauha siin' oli armaan sees, kuni illan väikkyvä hohde. Kaikk' oli toisin nyt! Äkäpäisenä, pelkona muiden, harteillaan iän taakka ja huolta ja harmia täynnä, outo ja vieras vain oli perheessään isä-kulta. Hapsia harmait' tahtonut ois silitellä nyt impi, suukoin pilviä häivyttää, jotk' kaihtivat otsaa, jos vain tohtinut ois hän häiritä taattoa tuimaa. Nyt vain hiipivi luo klaverinsa ja kieliä hiljaa empien koskettaa, taas äänten haipua antain. Vaan jopa soinnut helkkyin soi, yhä vaihtelevammin iskevä tahti se lyö, ja jo nuoruuslaulua taaton säistäin laulavi raikkain suin kuustoistias impi.