Ääneti torpastaan, salomailla mi kaukana piili, läks sotavanhus Pistoli pois hämyhelkehen illan, lämmenneenä jo liedestään, nysä räiskivä suussa. Kenkään mökkiä ei kotimiehenä katso ja kenkään ukkoa seuraa ei. Myös ainoa poika ja turva kauas läks sotateille ja taisteli Turkkia vastaan. Murhein matkahan ei toki vanhus lähtevän näytä; mielissään kuni muut hän joulun riemua vartoi, vankkaan kartanohon kun kutsut näät oli saanut. »Viitsit, mies», oli virkkaillut majur, arvosa herra, kirkon luona kun äskettäin aseveikkohon yhtyi, »viitsit, Pistoli, istua noin kuin korpien metso, pörrönä piileillen; niin harvoin meillä mä nään sun! Viel' ikä-päiviä on, viel' askelen astua jaksaa jalkasi ruhjounut; tule pois, tule jouluna viimeks. Juhlat pitkiä on; kun marsseja, taistoja kerrot, hauskuttaa hämypuhteet voit tuvan untelo-renkein.»

Näin oli haastellut sekä olkaan ukkoa lyönyt. Mieless' ystävä-kutsu ja myös majur arvosa itse, ukko nyt unhottaa tien vaivat, tyynnä hän uhmaa metsää synkkenevää sekä lunta, mi laattua tuiskun, kattaen maat, loi nietoksin polun aution umpeen. Rientäen uppoavaa puujalkaa pisti ja nosti uljahin innoin, päästen niin, vaikk' ontuen, eespäin.

Mut toki joutuummin väen-pirttiin hauskahan aatos eeltä jo kiiti, ja mielessään hän haasteli hiljaa: »Riemua riittää nyt, heti pirtiss' aatto jo alkaa, huolet kaikki jo nurkkaan jää sekä työpuku kirstuun, kynttilät tuikahtaa, ja jo permannolla on oljet. Joulu jos ois nyt myös salin uljaan kruunujen alla, missä he ennen leikkiä löi sekä lauleli aina! Vaan suru kuuluu nyt siell' istuvan, ankea kaipuu, siitä kun nuoren, kapteenin piti Turkkia vastaan taistoon mennä ja appelahan sulo puoliso jättää. Harvoin kieli se helkkyy nyt klaverissa, ja soitto ei ilotanssiin vie, talo vierait' ei ole täynnä. Yksin puoliso kapteenin vait itkevi, surren riemua menneen lemmen kuun, sekä kehtoa soutain, kaihoja laulavi lapselleen, jota ei isä nähnyt. Vanhenneena ja nurjana vait talon arvosa rouva kyökit käy, salit tyhjät käy, taas kääntyvi kyökkiin, ärtyy, moittivi töitä, ja jos lepo muistuvi mieleen, kätkyen ääreen jää sekä yhtyy tyttären itkuun. Poissa se näin koko viihtymys on. Majur ukko, jo kyltyin naisten kyynelihin, nojatuoliss' istuen, yrmii päivät kaikki ja tuskaantuu, ikiparkuja kuullen. Yksipä siell' on vain, min lapsenmieli se seesnä valmis riemuhun ain' on, lempeä Augusta neiti. Vienona hän, hymysuin kuin enkeli liikkuvi ko'issa, leikkiä lyö sekä lohduttaa, tai tyyntävi viihtäin, milloin murhe jo pilviä tuo, ja ne myrskytä uhkaa. Neitosen ansio myös on, jos tänä iltana oiva lie väen kestitys, ei sitä nyt kai muistane toiset; hän, tuo lapsekas impi, mi on koko kartanon nuorin, huoltaa kaikki ja on vain riemun tuojana muiden.»

Noin hän mietti ja sai kylätielle ja jälkiä raiteen kulki jo huojentuin, asutumpia seutuja, missä loittoa loimahtain valo joskus kohtasi silmää. Pitkäpä taival viel' oli astua. Ilta se joutui kolkon synkkänä vain. Yhä kiiruhtaa koki vanhus, kulkushelske kun äkkiä soi sekä, täyttäen ilman, korvia yllättää. Hän säikkyin hoippuvi syrjään, hankeen vaipuen, katsoo taa. — Isoäänisin elkein korskana hoilasi vain ajomies. Ohi juoksija kiiti ohjin hellitetyin, kun »Iltaa, Pistoli!» kuului reestä, ja vauhdissaan ori seisahtui heti kohta.

Lempeä ääni se korviin soi sekä ukkoa kutsui: »Tulkaa, Pistoli, varmaan kai vie meille nyt tienne, tulkaa pois, reen reunall' lie toki istumapaikka; kolkko ja raskas tie pimeässä on astua ramman.»

Näin soi kutsu, ja riemastuin hän käskyä kuuli, tunsi jo äänest' arvoisan sulo Augusta neidin, totteli kohta ja mielissään reen reunahan istui. Ihmeissäänpä jo päin hän kääntyi vienohon impeen: »Joulua viettämähän salomailla te jäittekö, neiti, matkaan umpioteillä ja pakkas-iltana yksin, kartanohon kun nyt valo, lämpö jo kaikkia kutsuu, kun rujo rampa se myös lumihankia kahlata koitti, pyrkien innoissaan väen-pirttiin hauskahan aatoks?»

Leikkiä laskien vastasi vain kuustoistias impi: »Nähkääs, Pistoli, korvess' on liki lampea mökki, syrjäinen kuni teidänkin, maja sortuva melkein! Kuusien alla ja nietosten pesä siellä on ahdas nälkiyneen emo-pyyn sekä viiden poikasen orvon; jouluna myöskin nuo jyvä-kultaa, riemua kaipaa.»

Lausui näin hymysuin. Hämyillan kätkemä kyynel äijän silmähän ensi, ja noin hän heltyen haastoi: »Tulkoon teillekin niin ilo suojiin kartanon uljaan, tulkoon nyt tänä päivänä niin, yhä jäämähän eelleen, kuin salomökkiin syrjäiseen ilon itse te toitte, ihmisrintoja lohduttain sekä kurjia viihtäin!»

Hällepä vastasi huoahtain kuustoistias impi: »Turhaa vartoakaan! Ilo koskaan ei tule meille, pois meni, pois kera kapteenin sotateille se Turkkiin. Matkaan kun teki lähtöä hän, ja he kamssuja kiirein senkin seitsemin etsi ja toi sekä kuomuhun ahtoi, silloin siskoni onni se myös sekä äitini riemu, taattoni leppoisuus tuli kuormaan myötä ja hukkui. Itse kun viittasi vait, ikipäiviks lähtien ehkä, ääneti hauskuus reen taa nousi ja läks sitä tietä.»

Ukko se aatteli vain, miten anteja suo eri määrin kohtalo meille, ja kuin tois tölliin onnea hälle tuo, jota rikkaat hyljeksii, ja hän ilmi jo lausui: »Viihtyä rinnan kuink' elo uhkea voi sekä kaipuu, kuink' ei inhemo riemuiten hyvän arvoa huomaa? Mistäpä teill' on puutoskaan? Ikämiehenä liikkuu perheessään isä reippain päin, yhä toimia johtain. Äiti se järjestää talon askaret arvoa täynnä, helppoja huolia huojentaa omat tyttäret armaat. Kilvan palvelijat käy työhön. Jos mitä mielit, ihmiset toimekkaat heti kiirein toivosi täyttää. Vankka ja vauras kartano on; sitä kulkija tiellä katselemaan jää ihmeissään. Yli aittojen, aumain siunaus runsauden kuni päivänpaiste se virtaa. Totta jo riittää tuo: ei paljoa vaadita onneen! Tulkaa katsomahan toki mökkiä Pistoli-vaarin! Kykkivi itsekseen sotavanhus. Vilkuvi yksin lieteen, hoitavi hiilostaan, on vaiti ja miettii. Kenkään siell' ei jaa ukon niukkoja anteja; kenkään laittele ei hänen atriataan, ei patjoja pöyhi; kolkoks oltava käy, ei ihmiskieli se äänny. Kuuntelemaan jos jää, lumimyrskyss' soi humu hongan, Luojan luomia jos hän joskus mielisi nähdä, hukka se, yksikseen kuni hän, liki mökkiä kiertää. Jos läpi ruudun tarkastaa, milt' ulkona näyttää, huomaa vain hämyvyön, kunis yhtyy maa sekä taivas, miettivi, tietäin: ei koko maailmass', ilmojen alla ihminen ainoakaan sydämessään muistele häntä, aattele riemukseen, ett' elää Pistoli vanhus! Siltipä töllissään yhä vaan hän piippua polttaa, päivän tyynenä alkaa, vait sen loppua vartoo.»