Vaan sie, jon silmä säihkyvä tähden juoksut
Yht' aikaa kuin tomu-hiukeen horrot helmaa;
Aurinko, ennenkuin tules piillät, lausu,
Missä mun kultani on?
Kuninkaan lailla, tieltäsi korkealta
Luot kultaa, lapsien ääntä vaan et kuule;
Kun tuosta yhtä tietoa kerjään sulta,
Kultia tulvana luot!
Ken vastaa mulle? — leivoko vilkas tuolla,
Ku, siivet höllänä, pilvist' äsken laski?
Vai tuoko haukka, kun leveällä purjeet
Ilmojen mert' ajelee?
Lisääpi kaipuutain joka suonen sykky;
Petellen pettynyt aisti toivon kiihtää,
Ja viekkain huulin huohuvi toivo lemmen
Liekkiä leimuamaan.
Ei jäähdä lahden huokumat ilta-usvat,
Yökaste viljava ei mun lemmen tultain,
Ei öinen tuul', kun huokuvi kalliolla,
Kylmäten suortuviain.
Levolle luonto käy, yhä paksummalta
Yön varjot peittävi maata vaipallansa,
Jok' ainut kukka morsiovuoteen laatii;
Yksin mä hiukean vaan.
Matka Turusta.
Jo liehuu purje, pursi on irroillaan;
Melalle käypi jäntevä sulhanen,
Ja keulass' istuu maalais-tyttö,
Hoitaen airoja, ruskoposki.
Ei heelmät paina venhoa keinuvaa,
Ei maito enää; tyhjänä leilit on,
Ja juhlavaatteet, kamsut piiltää
Nyt sirosiistinä heelmäkoppa.
Mutt' iltatuuli jällehen valvahtaa,
Ja Auran viirit viittovi lahdellen,
Ja purje paisuu: hyvästellään
Venhoja rannalla riemumielin.