Hyvästi, Turku, nyt moneks' aikaa jää!
Koht' enpä nähne loistoas ylpeää,
En enää kuullekaan sun vaunuis
Ryskivän toria täyttä pitkin;
Vaan tyynnä astun, luontoa armastain,
Jonk' kauneutt' ei koskenut ihminen;
Iloiten kuulen seudun kieltä:
Lintuja, kaikua, valkovirtaa.
Jo seljän helma väljänä aukenee,
Ja kaukaa rannat siintävi Ruissalon,
Miss' aarni-tammein alla metsän-
Impi Choræin kaivoa kaitsee.
Levossa uinu, laulaja synnyinmaan!
Oot siekin Auran aaltoja kynnellyt,
Monasti kyllä ikävöinyt
Laaksosi vihreän tammen suojiin.
Itäänpä retki käy — meren-aavikot
Kuin ääretönnä peilinä läikkyvät,
Sadottain valkopurjeet niinkuin
Joutsenet viiltävi välkkypintaa.
Vaan päivä vaipuu, tuuloset untuvat,
Metsässä lintuin ääniki vaikenee;
Vain siellä täällä seudun impi
Nostaen airoa nauraa laulaa.
Elomme haaveet helmassa Luonnon tai
Sydämmen kaipuu, kainoja huolia,
Ja toivo, riemu, muiston naute
Lahtia leijuvi lauleloina.
Hämärry ei, ei valkene — kaartaa vaan
Hopeisna, kulta-päivyen sijaan, yö
Venettä, hiljaa keinuvaista
Veellä, mi huuhtovi Lemun nientä.
Nyt surren nään ja riemuten seudut nuo,
Miss', nuorukainen sie ikävöimä, sait
Maineesi, Ramsay kutsuit urhot,
Lippua suojaten, ympärilles.
Surenpa miettein: nuorra sa riistyit pois
Suloilta toivon, sankariretkeltäs;
Iloitsen, kun ma mietin: urho
Kunniall' eest' isänmaansa vertyi.