Viel' ihmemielin huomaavinansa on
Saariston poika haamusi synkin öin,
On rannan kuusten humistessa
Kuulevinaan sotakäskys soivan.
Näin tyynet muistot retkeä kaunistaa;
Pian laaja selkä Vapparin tultu on,
Ja salmi kirkkoinensa kaukaa
Meitä jo kutsuvi siintohelmaan.
Kas tuolla vehmas kukkula koivuineen! —
Teit' tervehdän mun onneni katsojat!
Sua myöskin, mökki, rantaan tehty,
Suojelemaan kesän aikaa meitä.
Mua suojaa nyt jo suo: vähä hetkinen
Unelmiin uinahdan sulo-helmassas,
Kun ensi aamunkoitto valkee,
Vartovi Lempi jo kukkulalla.
Oon onnekas.
Oon onnekas! — Ma eloni huomenella
Niin toivon siinto-järvill' leijailen,
Kuin pursimiesi lahden lainehella
Kirkkaalla kelluu päivän kesäisen;
Jos minne katsoo, lehdot vettä saartaa,
Ja kukkaistaulu siintää silmihin,
Pään päällä taivas loistokasna kaartaa
Ja loistaen se välkkyy veessäkin.
Oon onnekas! — ah, maita ihanoita
Ratana ääretönnä aukenee!
Kas eikö mull' oo kyllin tavaroita
Kun lyyryin soi ja lauluin iloitsee?
Ja eikö mull' oo tajuttava kieli
Vaikk' etelänki lasten mustimpain:
Sekeellä otsallain tää raikas mieli
Ja rakkaus vapaassa katseessain?
Oon onnekas! — muodoissa tuhansissa
Ihanne armas tielläin karkelee,
Tien pääss' on kunnia vaulat suortuvissa,
Mua kutsuu naurusuin ja viehkäisee.
Kuolottomuuden kirkas päivä kultaa
Mun suurta silmämäärään' ihanaa,
Jot' etsin, uhkuin voiman, innon tulta,
Enk' empimystä tunne katalaa.
Oon onnekas! ah, hellän immen kanssa
Tasailen toivojain ja riemujain;
Mua palkitsee tuo armas helmassansa,
Jos joku riemu puuttuis onnestain.
Hän kainoin silmiensä paistehilla
Sydämmessäin saa kevään kukkimaan,
Ja perhot liehuu syämmen kukkasilla:
Ne suudelmat on, jotka hältä saan.
Oon onnekas! — kun elon aamu haipuu,
Mun huoltan' hellä kannel lieventää;
Jos kädestäni kannel kulta vaipuu,
Sen lohdutteeksi ehkä maine jää;
Vaan maineen kieli jos mun unhottaapi,
Jälille jää mun tyttön' armahin;
Ja silmistäin jos hänki katoaapi,
Jää entis-onnen muisto kuitenkin.