Kohtaus.
Näin neidon mulle kalliimman
Ovella pensas-aidakkeen;
Ja silmäns' ennen vilkkahan
Loi hiljaa surren mättääseen
Hän, missä eilis-iltasen
Mä luonaan istuin miekkonen.
Näin ruusun itkun-kastaman
Häll', lahjan siellä antamain;
Mun luuli kaukan' olevan,
Ja aivan vieress' olin vain;
Siin' alla pensaan piileksin,
Ja kyynelsilmin katselin.
Siin' aimo koivu vanhastaan,
Kohosi kaunis vehmastain,
Nimemme valko-kuoressaan
Ol', mun ja immen, rinnakkain;
Ne siihen kerran piirtelin,
Kun illall' yksin kuljeksin.
Ilolla impi nimien
Näk' aina tuossa pysyvän;
Nyt silmäjää hän huokaillen
Käs'alaa menneen ystävän,
Piirs' puuhun säikeet Tegnér'in
Jotk' itki Inka Frithiofin.
Ma hiljaa vainen piileilin
Ja tytön tuskitella soin;
Se aatos oli suloisin,
Ett' tähden mun hän kärsi noin;
Sen vuoks' en oitis lemmestään
Ma juossut häntä kiittämään.
Vaan perho lensi kukkaseen,
Se suunsa mettä sille soi,
Ja rastas lauloi: rinnalleen
Se puolisonsa kohta toi;
Nyt kullan nimen mainitsin,
Ja hälle kaulaan lennähdin.
Tytölle.
Mikä tenhovoima ainiaan,
Tyttösein, mua sydämelles vaatii?
Miksi eloin hetket uinumaan
Siellä siellä vaan mun mielen' laatii?
Miksi lie tuo templi kaunoinen,
Jossa luonto pappeutta johtaa,
Riemuton ja kylmä minullen,
Ellen sua sen ihmehissä kohtaa?