Kohtaloiden aalloill' ajellen,
Niinkuin mie, ja kahlittuna multaan —
Vaikka piillä voit sä pensaasen,
En sua vaihtais kaiken mailman kultaan.
Aikaa ennenkun sun nähdä sain,
Kultasein, mua hurmas lemmen voima;
Pilvein tuolla puolen kotonain
Minua lempi vaimo jumaloima.
Rikkahamp' ol' rinta sen kuin sun,
Suudelmans' ol' kahta ihanampi;
Taivaan-väljä helmans', eikä mun
Helman' yhtään tuota ahtahampi.
Oi, kuink' usein johtuu muistihin
Armas isänmaa ja vaimo sorja!
Mitä vapaudessa lemmitsin,
Lemmin vielä, vaikk' oon mullan orja.
Tyttö, ei sun muotos tenhoinen
Eikä poskillasi ruusunhohde,
Ei, vaan rakkaus suureen kaikkehen
Tenhoten mua viettää rintaas kohden.
Sylissäspä maan ma omistan,
Taivaan autuus siinä mulle henkii;
Eipä kumma siis, ett' arvostan
Yhtä kalliks' sun kuin kumpaisenki.
Taudista toipuvalle.
Oi, suo mun luonas istua hiljaa, nähden,
Kuink' kevät kaunis koituvi talven yöstä
Ja, kukkais-vauloin, purppuranauhat päässään.
Onnelan päiviä suo.
Ma istuin taannoin, tyttöni, vuotehellas;
Sun silmäs synkkä ol', iho riutununna,
Ja kuolon kalpeus niin kuni nietos kylmä
Verhosi kasvoja vaan.
Nyt talvi karkas. Taas kevät-aurinkoisna
Säteilee mulle silmäsi armas katse,
Ja lauhain poskein lämpimä uhkuu jälleen
Ruusuja, liljoja myös.