Kultani kun tääll' ol',
Pian suvipäivä lens';
Nyt hänen mentyään,
Syyspäivä pitkä on.
"Voi, mikä päivän vei?"
Voikkavat toiset nyt.
Mie: kun se vitkaan käy!
Jospa se rientäis vaan!
Eikö jo iltaa näy,
Yö tule rauhoineen?
Sulot.
Luon silmäni impien parveen,
Ja vaanin ja aina ma vaanin;
Valikoitava ois ihanaisin,
Vaan horjuva oon valitessa.
Yks' neitonen on helosilmä,
Ja toisella on rusoposket,
On kolmannen suu sulosampi,
Ja neljännen on sydän lämmin.
Ei keltänä siis sulo puutu,
Mi mieltäni tenhota voisi.
En yhtänä hyljätä saata;
Josp' kaikkia suudella saisin!
Amor.
Ei hän haavoittanut syöntäin,
Ei, kuin kuolleet kirjat kertoo.
Hiipinyt hän jousi käissään.
Viattomuutta ol' sen juoni,
Kauneus ol' sen ainut ase.
"Poika, jos sa mielit tulla,
Auki rintan' on ja lämmin."
Het' hän totteli — ja sitte
Yhtä mielellään kuin jäi hän,
Mielelläin mä suojin häntä.
Herkästi taipuva.
Sidellessäin pelloll' lyhtehiä
Seisoi nuori Aatu rinnallani,
Sirppi kädessään, vaan pyörtänöllä
Kannon nojass' oli hällä pyssy;
Mutta lammikosta pellon alla,
Rannan kaislistossa kirkui sorsa.
Oitis poika reipas ryhtyi pyssyyn.
Vaan sen käteen sain ma kiinni lausuin:
"Aatu, anna sorsa raukan olla!
Jättäös se rauhaan minun vuoksein!"
Kohta pyssynsä hän laski pois ja
Sirppiin tarttui mielellään kuin ennen.
Tästä monta mietelmää on mulla:
"Kummallainen on tuo kaunis Aatu.
Lempeästä suuni lauselmasta
Mielityönsä hauskimmat hän heittää;
Lämpimästä silmäin katsehesta
Sen nyt tekee hän, mit' ennen vieroi;
Maireen muiskun, hellän halailuksen
Vuoksi vois hän mennä vaikka tuleen."
Ainoa hetki.