Tuon asunnon kuu valais'
Ehtoona muutamana,
Sen metsistöissä tuulet
Keväiset kisailivat
Somilla varjosilla.
Samoissa varjosissa,
Tuulissa lauhkeissa,
Tuuheissa metsistöissä
Ihana impi istui
Ja nuori mies, hiljaa
Puhellen pitkin iltaa.
Syleillen, suudellen he
Puhuvat kauvan vielä.
Kuin pilvet taivahalla
Sinertävällä syntyy
Välistä ruskeiksi.
Välistä valkoisiksi,
Välistä synkeiksi,
Niin sanat myöskin syntyi
Nyt heidän rakkautensa
Taivaalla siintävällä.
Ja nuori mies hän lausui:
"Oon paljon kysellynnä,
Niin monta kysymystä
Oon tehnyt kuin on talven
Ja kesän hetkee siitä
Kun sain sun viimein nähdä;
Ja kummun päällä kuu on
Jo noussut taivahalle,
Ja ilta kiiruhtaapi,
Ja vielä kyseleisin."
Hymyillen virkkoi neiti:
"Oon paljon vastaellut,
Niin monasti sen tehnyt
Kuin ruhtinani armo
On mulle ilon suonut.
Mä miten täällä olen
Salattu, suojeltuna
Elellyt onnellisna,
Sisarten siskosena,
Ja äidin tyttärenä,
Oon kaikki vastaellut,
Ja vielä vastaileisin."
Nuor' ruhtinas nyt lausui:
"On tässä ystäväni
Kodissa tyvenessä
Käsillä hellimmillä
Hoidettu kukkaseni,
Ja hänen kukkasieluns'
On kauniiks kasvatettu:
Myös paljon tietämähän
Hän onpi oppinunna,
Tok' ei hän tiedä mistä
Mun onnein syntyy silloin
Kun hälle suuta annan."
Ihana impi lausui:
"Nyt on mun ruhtinani
Kuin merta kulkevainen,
Jok' ei voi maata nähdä,
Vaan kukkatuoksun tuntee,
Ja ihmeksii ja etsii
Ja luulee kukka-aarteen
Povellaan kätkevänsä.
Oi ruhtinas, se onni
Suloinen, jonka tunnet
Minua suudellessas,
Se vaan mun onnen onpi
Sua kohden tuoksuava."
Mut Wolmar hymyellen
Nyt vastasi: "sä vasta
Oot onnellinen, koska
Sun onnesi on omas.
Kun merimiesi raukka
Mä kukkarannaltani
Oon poissa, riemu silloin
Ei loista silmissäni;
Maa onpi autiona
Ja taivas tähdetönnä
Ja murhe mielessäni
Ja kaiho katkerainen.
Nadeschda puhuu totta,
Mun riemuin on vaan laina
Häneltä ainoalta."
Hän neiden käden otti
Ja lausui hymyellen:
"Nyt riemuni mä tunnen,
Mik' on Nadeschdan riemu?"
"Mun lempeni se onpi
Mun riemuni, ei sammu
Se niin kuin ruhtinoiden."