"Nimitti ruhtinani
Emonsa, eikö hällä
Sydäntä äidin ole?"
"Nadeschda, kylmä, kova
Ja ylpeä ja tyly,
Mun oma äitin onpi,
Natalia Feodorowna
Ei miksikään hän arvaa
Sydämmen sykkiväisen
Iloja hellimpiä;
Mut armo esivallan,
Ja suurten sukuin loiste,
Ja orjajoukkoin paljous
Ja kunniatähdet, niitä
Hän arvossa vaan pitää.
Ei, neiti, kauneuttas
Hän katselisi, eikä
Sun silmäs kirkkautta,
Ei sielus suloutta,
Jok' ilmestyy ja liikkuu
Sun kasvoillasi varjoin
Ja valoin muutellessa;
Poloisen orjattaren
Hän sinussa vaan näkis
Ja jos mun rakkauten
Hän tietäisi, niin sinut
Pois ryöstäisi hän multa,
Jos sydämmestäin myötään
Hän kappaleenkin veisi."
Hän niinkuin pelvon alla
Syleili neitoansa
Ja neiti kallistihin
Myös vasten kainalota
Syleilijän ja hiljaa
Noin lausui huokaellen:
"Oi lapsuuteni muistot,
Suloiset ilot kaiket,
Oi aurinko, sä armas,
Taivaalla siintävällä
Kirkkaine päivinesi,
Sä maa sun kukkinesi
Ja lähteet, vedet, virrat,
Te kaikki ystäväni!
Oi, josp' en milloinkana
Mä teitä oisi nähnyt!
Oi, jospa kasvanunna
Mä oisin niinkuin vanki
Komeissa kartanoissa
Ja lamppuin loistot oisin
Vaan nähnyt, kirkkaudessa.
Juvelien ja kullan
Isosti ylpeillynnä; —
Sukua suurta silloin
Kuin Wolmari mä oisin,
Mä oisin ruhtinatar
Ja rakastaakin saisin
Mun rakastettuani,
Ja hän myös antaa saisi
Minulle rakkautensa."
Noin lausui neiti, sammui
Äänensä huulillensa
Punertaville, vaiti
Oil ruhtinaskin, eikä
Nyt heidän rakkautensa
Taivaalla syntynynnä
Puheiden pilvet enään,
Ja selkeä ja tyyni
Oil ihanainen ilta.
Viides laulu.
Jo monet vuodet hän
Vakaasta kansastaan on poissa ollut,
Nyt niin kuin viljavuos'
Hän siunauksen kantaa seudullemme.
Jo oli vuotta kaks
Miljutin majassansa yksin ollut.
Nyt aamupuhteella
Hän meni kesä-ilmaa henkimähän.
Pihalla pihlaja
Kukoisti, vanhus levähti sen alla
Nyt aivan yksinään,
Kun oil Nadeschda kadonnut; ei ollut
Ukolla seurana
Kuin varpunen ja parvi mehiläisten.
Nyt saapui ystävä
Ja tervehteli vanhusta ja virkkoi:
"Miljutin, riemuitse,
Suloisen sanoman mä sulle saatan."
Ja ylös katsoen
Ojensi vanhus vieraallensa kättään:
"Sanoman minkä tuot?
Suloisen rauhan onko maamme saanut,
Ja Herra armossaan
Taas keisarinnallemme voiton suonut?"
Noin vieras vastasi:
"Likempi meitä, veljeni, on riemu;
Tän' yönä saapunut
Hoviinsa onpi meidän ruhtinamme.
Jo monet vuodet hän
Vakaasta kansastaan on poissa ollut,
Nyt niinkuin viljavuos'
Hän siunauksen kantaa seudullemme.
Ei tänään linnasta
Saa köyhä palautua avutonna;
Niin on hän säätänyt
Ja lahjoja hän jakaa runsahasti."
Miljutin huokaili
Ja lausui: "mistä armo rahtinamme?
Jokohan silmänsä
Lie nähnyt jonkun noiden kauneutta?
Oi, tänä iltana
Sä nukut, veljein, uniin kultaisihin,
Kun heräät huomenna
Tytärtäs ainoata huudat turhaan."
Sen sai hän sanoneeks,
Ja kyynel vielä valui kasvoiltansa,
Kun sanansaattaja
Runsailla antimilla siihen saapui.
Ne ukon eteen toi
Ja lausui noin: "Miljutin, terve sulle!
Ja terve, terve myös
Sun tuleville riemupäivillesi!
Näin lausuu ruhtinas:
Miljutin kansan vanhin täällä on,
Siis vanhuutensa on
Oleva kirkas kuin on kesä-ilta."
Ei vanhus vastannut,
Vaan mättähältä nousten kätehensä
Hän otti sauvansa
Ja läksi linnaa kohden astumahan.