Seitsemäs laulu.
Ja kauvan vaiti oli molemmat.
Laskeusi ottomanilleen Potemkin.
Käteensä antoi päänsä painua
Ja Wolmar äänetönnä ootti vaan.
"Kenralmajor Kutusow, kun hän saapuu,
Hän kabinettiini on laskettava,
Mut kaikki muut, Markow, kasakka Platow
Ja Wolmar Paulowitsch, ne saavat oottaa."
Noin puhuen Potemkin heittihen
Tilalle purppuraisen ottomanin,
Ja adjutantti hänen käskyänsä
Kumartain kuunteli ja läksi pois.
Mut otsaa ruhtinaan nyt pilvi peitti,
Tylyltä, väsyneeltä näytti silmät,
Ja joskus kätehensä kauniisen
Hän otti maljan ruusu-viiniä
Ja huulilleen vei vaan sen tuoksua.
Lyhyen hetken kuluttua taasen
Ovea aukaistihin ja Kutusow
Sisähän astui. — Liikahtamatta
Potemkin istui, silmäluomilleen
Kätensä nosti, tarkoin vierastaan
Vaan katseli, ja hiukan nyykähyttäin
Päätänsä puhui noilla lauseilla:
"Teit' olen, kenraali, nyt käskenyt,
Te tiedätte mintähden. Mielellä
Pahalla jalo keisarinnamme
Paraatia nyt äsken katseli:
Tavaton tyhmyys ruumiin käytöksessä,
Kepeempi keksiä kuin kertoa,
Sanalla sanoin — huolimattomuus
Ja vallattomuus sorti rivimme:
Mit' olen kuristanne aatteleva?"
Hän vaikeni, ja vaiti oli myöskin
Kenraali nuori, kasvoillensa vaan
Nous veri, jok' oil rannat Kagulin
Ja Saborin ja Largan punannunna;
Sen keksi ruhtinas ja virkkoi taas:
"Mun helppoon moitteeseni ette suostu,
Ehk' ette ole mitään vikaa nähnyt?
No, mitä krenatööri viittasi
Hyvälle rivikumppalillensa?
Ra'otta tapahtuiko käännökset,
Komentajien silmät päällikköhön
Oliko siirrettynä, kuka taakseen
Katsasteli, ja kenen koukkaluuta
Perästään veti seitsemäs rykmentti,
Kun oil jo seisahtunut? Paljo ois
Vikoja vielä mainittavia.
Selittäkääpä nyt, kenraal Kutusow,
Tavattomuuden tämän mik' on syy?"
Nyt ylpeästi katsoi ruhtinas;
Kenraali nuori, päätään nöyrimmästi
Kumartain, vastas: "Teidän korkeutenne,
Vast' ovat Turkin maalta palanneet
Useimmat näistä sotamiehistä,
Ja toiset ovat vasta-alkavia
Sodassa kaatuneiden sijaan saadut.
Viel' ovat nuoret osaamattomat,
Ja vanhemmat on sodan, vaivain, marssein
Pulassa ehkä unhottanehet
Äkseerauksen tarkan monet mutkat."
Noin lausui hän, mut istuimeltaan nousi,
Nyt kiivastunut ruhtinas ja virkkoi:
"Ivan Ilarianowitsch, sä ellös
Nimitä noita syitä, syy on siihen
Syvempi; itsevallituksen henki
Nyt tarttuu kansoihin, ja mistä, se
On kotoisin, se kyllä tuttu on.
Genevess' syntynehet hullut neuvot
Euroopan muita maita ovat pahoin
Jo hurmanneet ja myrkkynsä myös tänne
Levittänehet. Halautuupi tunto
Totella korkeampaa sääntöä,
Ja halu vihaisempaa palvella.
Puheita kuuluu ihmis-arvosta,
Jok' oisi muka muu kuin ihmis-nöyryys
Totella esivallan käskyjä. —
Jokainen pyytää olla keskuksena,
Jonk' ympärillä kansain onni pyörii.
Tunnustakaa, kenraali, ootte nuori —
Vilahti suulla ruhtinaan nyt nauru —
Tunnustakaapa, ettekö, myös tekin,
Isoksi, mainioksi itseänne,
Arvannut ole joskus, ettekö
Te uneksinut kuink' on Venään maa
Oleva vallassanne vielä kerran?
Mink' arvoinen on pätöinen paraati
Ja halpa äkseeraus sille, joka
Jaloista voitoista noin uneksii!"
Puheensa loppui. Nuori sankari
Syvästi koskettuna siihen virkkoi:
"Parempi korkeutta, ruhtinain,
On mulle maamme eestä taistella,
Sen onnen sain, en muuta pyytänyt.
Unistain — olen uneksinut mäkin —
Oil kauniin Venäjälle uhrata
Min siltä sain, mun vakaan sydämmeni."
Ei puhua hän enää saanut: häntä
Kohotetulla sormellansa esti
Nyt ruhtinas ja itse lausui noin:
"Pitääpi teidän päiväkaudet nyt
Äkseeruutella miehiänne, kunnes
Vanhoista haihtuu muisto Turkin maan
Ja nuoret kaikki temput oppivat.
Kutusow, työnne ovat muistettavat,
Mut järjestys ja kovuus tarpeen on;
Ei soturi saa muuta muistella
Kuin mitä hälle pannaan tehtäväksi.
Hyvästi jääkää, kenraalini, mua kutsuu
Asia tärkeä, mut ikävä
Ja ajan rientoin kanssa yhdistetty."