Sen lausui hän. Kenraali läksi pois,
Ja esihuoneesen Potemkin astui.
Ko'ossa oven suussa seisoivat
Pelvossa, toivoss' siellä vihaisemmat
Ja alhaisemmat upseerit; ja heitä
Nyt ylpeästi jalo ruhtinas
Lähestyi, seisahtui ja hetken heitä
Sanaakaan virkkamatta katsahteli
Ja viimein lausui tuimat lausehet:
"Te herrat evestit, te neljännestä
Ja viidennestä, seitsemännestä
Rykmentistä, te muutkin upseerit,
Ja Platow, te, Markow, te, kai te kaikki
Olette menettäneet miekkanne
Nyt tänään. — Ei, ei huoli vastata,
Ei lainkaan puolustella! Keisarinnan
Ylhäinen nimipäivä armoa
Nyt suopi vaan. —
Ajoissa millisissä elämme?
Vertaisenansa päällikkö nyt pitää
Halvinta miestä, jok' on tapellut
Sodassa joskus hänen rinnallansa,
Ja häntä hyväilee ja säästelee,
Helposti kohtelee ja vaatiipi
Myös helppoutta kohti itseään.
Oletteko, Markow, te, ohjesäännön
Mukahan vailla yhtä nappia?
Ja Platow, kunnian tähti kaulassanne —
Jos enemmin se paljastua saisi.
Liianko paljo muista eroisitte?
Tavattomuutta voi! Jos pölkyistä
Tekisi soturia, totta ne
Paremmat aina olisivat noita,
Jotk' eivät konsanaan voi totella.
Te nauratte? Ei sovi ilkkua.
Te Kulnew, riemusilmä, mikä on
Ilonne syy? Se ehkä, että äsken
Kasakoillanne rahvaan karkoititte
Paraadista? Oi maa, oi Venäjä!
Oil voimas jänsi vahva järjestys
Ja poikais itsekieltämisen into;
Ei saa se jänsi koskaan lauhtua. —
Te Wolmar Paulovitsch, te jäätte tänne,
Minua seuraatte. Mä sanon vielä:
Nyt keisarinnan nimipäivä armon
On teille muille antava."
Kun sai
Sen lausuneeksi, jälleen kabinettiin
Potemkin meni, nuori ruhtinas
Jälestä astui aivan äänetönnä.
Ja kauvan vaiti oli molemmat,
Laskeusi ottomanilleen Potemkin,
Käteensä antoi päänsä painua,
Ja Wolmar äänetönnä ootti vaan.
Kun kotvan aikaa noin oil kulunut,
Kohensihen Potemkin, tuimasti
Terävän kotka-silmänsä hän siirti
Nyt Wolmar ruhtinaan ja lausui noin:
"Puheita kapinoista olen kuullut,
Sodista vasten järjestystä, jolle
Perhetten, valtakuntain menestys
On perustettuna; on kysymys
Sodasta vasten vanhempien valtaa
Omassa maassa, Venäjässämme;
Tää asia, se liekö teille tuttu?"
Ei ääntänynnä nuori ruhtinas,
Ja vanha jatkoi: "nuorukainen meidän
Suvuista jaloimmista, hurmattu
Ajamme myrkkyisistä opeista
Jokaisen yhtäarvoisuudesta,
Unhotti lapsen velvollisuudet,
Sukunsa suuren muistot mainiot,
Ja halvan vaimon nai; ei tuommoista
Häpeetä ennen ole tapahtunut;
Tuon nuorukaisen ehkä tunnette?"
Noin lausuin vastausta oottamatta
Hän lisäs malttuneella äänellä:
"Oil ruhtinas; hän, vanhempainsa toivo,
Isänsä kuoltua saa hänen maistaan
Isoista toisen periä. Hän maataan
Käy katsomaan, ja nuori silmänsä
Nyt siellä keksii nuoren orjattaren;
Ihanat kasvot, povi puhkea —
Kas, nuohan kaikista on kallihimmat!
No hyvä; tuon hän ottaa huvikseen
Ja kätkee, mihin? — sit ei tiedetä,
Ja vuotta kaks hän elää hänen kanssaan.
No, luultiin hänen viimein kyllästyvän
Ilohon tuohon, unehuksiin koko
Tuon iloasiankin viimein jäävän,
Mut eipä niin; Hän saapuu joka päivä
Hoviinsa ruhtinas, jok' ansainnut
Oil monet virka-arvot rivissämme,
Ja puolison tuo matkassaan, mut kenen? —
Oi häpeet' ääretöntä! — orjattaren.
Ei asia viel ole julkaistava,
Sen tutut muutamat vaan tuntevat.
Taas kuluu vuosia ja, ruhtinan
Jaloa kunniataan kasvattaissa,
Hovissaan syntyy seka-sikiöitä.
Ei häpeetä voi enää salata,
Emolle ruhtinan se ilmestyypi
Ja särkee jalon äidin sydäntä.
Nyt, Wolmar Paulovitsch, on kuva valmis,
Te itse ootte kuvaaja, no onko
Asian mukainen tää kuvaus?"
Hän viittasi nyt, että vastausta
Hän odotti, ja huoletonna jälleen
Nojasi päänsä vasten kättänsä.
Kehoittamatta Wolmar ruhtinas
Vihansa laski vallalle ja lausui:
"Mä tunnen ruhtinan, hän periä
Sai linnan, linnan kanssa orjattaren,
Juur orjattaren, — orjattarena
Hän oli kunnes silmä ruhtinaan
Tapasi hänen, vaan ei sitten enää.
Ei hänen kasvojensa kauneus eikä
Povensa puhkea, mun ruhtinani,
Niinkuin te varoatte, vapautta
Hankkineet hälle; sydäminensä eestä
Hän sydämmeltä sai sen, saipa vielä
Suloisen turvan ruhtinattaren
Tykönä suurisukuisen. Kun siinä
Oil kauniiks hedelmäksi puhjennut
Ihana kukoistuksensa, niin hänet
Aviovaimoks otti herransa,
Jok' on nyt tässä tuomiotaan oottain".
Puheensa päättyi. Waltias Potemkin
Sanoiksi virkki tyvenenä taas:
"Emonne jalon murhe säälittääpi
Sydäntä hellän keisarinnamme,
Jok' itse äiti on; hän tahtoopi
Emonne päästää siitä häpeästä
Ett' orjattaren ottaa miniäkseen;
Sen hänen viisautensa ylevä
On ymmärtänyt, että valtakunta,
Niin lavea, kuin Venäjä, on koossa
Siteillä pidettävä vahvoilla,
Ja että, jos vaan joku niistä pettää,
Niin kaatuu ratki koko rakennus.
Hän tahtonsa nyt julistaa mun kauttain:
Nyt juuri, Wolmar ruhtinas, on teidän
Toimenne tarpeellinen Tomskissa;
Emonne maatanne sill' aikaa hoitaa
Luvalla keisarinnan. Lähdöstänne
Jo pidetty on huoli, rattahat
Jo ovat valmistetut. Tomskissa
Te saatte neuvon toimituksistanne.
Hyvästi jääkää!"
Veri karkasi
Poskilta Wolmarin, hän jähmenneenä
Potemkinia hetken silmäili
Ja virkkoi: "Teill' on valta, mut
Mä olen mies, ei käy mun rukoilla.
On joku, joka voisi rukoilla
Edestäni ja omast edestänsä
Vaan hänt' ei kuulla, hänet hyljätään.
Hänettä, ruhtinas, viel' oisi kaksi,
Jotk' ehkä saisi rukoella; mutta
Isänsä nimeä voi tuskin vielä
He mainitakaan. Teiltä, ruhtinas,
Nyt viimeksi mä kysyn: viedäänkö
Mua elävänä haudattavaksi,
Vai saanenko mä vielä maailmassa
Mun omiani koskaan kohdata?"
Nyt jalomielinen Poteinkin nousi
Ja häntä käteen tarttui, virkkoi noin:
"Sä Wolmar Paulowitsch, mä hyvin tunsin
Isänne, vieressäni seisoi hän
Jyryssä tappeluin ja hänen tähden
Mä soisin keventää nyt ylpeän
Poikansa kovaa onnea. Mä tunnen
Tuon vanhan neuvon: tottele ja oota!
Sen annan, muut' en voi, jää hyvästi!"
Kahdeksas laulu.
Koska tuossa epäillen hän viipyy,
Itsekiusaajana onnetonna,
Liikutuksiltansa häilytetty,
Päivä laskeksen ja ilta nousee
Maiden yli rusko-siivillänsä.