Mitkä oudot muukalaiset äänet,
Mitkä raivoovaisten hurjat huudot
Kuuluvat, Moskvaa, nyt rannallasi,
Linnass' aina ennen tyvenessä
Wolmar ruhtinaan? Vai siten hänen
Nuori puolisonsa huolineeko
Elämän ja lemmen kukoistuksen
Aikaa, sydämensä ensimäistä
Onnea, nyt hänest' eksynyttä?
Ellös tutki! Linnan hallitsevat
Muukalaiset Wolgalta, nuo häijyt
Orjat, joita sinne lähettänyt
On Natalia Feodorowna, nuoren
Ruhtinaan ylevän äiti uljas.
Karkoitettuna ja turvatonna
Oil Nadeschda raukka paennunna
Matalahan synnyin-majahansa;
Onnen lahjoista hän korjatuksi
Saanut oil vaan kaksi poikastansa.
Luonto oli kevääks pukeutunut,
Hänen povessaan vaan kesti talvi;
Nyt hän peittää puitten pimentohon
Huolensa juur saman puron luona,
Kussa viisitoistavuotisena
Muinoin ilomielisnä hän liikkui.
Äänetönnä rannan nurmikolla
Nyt hän istuu niinkuin unissansa,
Toisinaan hän painaa päänsä alas,
Otsaa vaaleata alentaapi,
Kunnes taasen vallattomani riemuin
Huuto sortaa seudun tyyneyttä,
Silloin taas hän herääpi ja katsoo
Ilmaa kohden sekä kuunteleepi.
Kuitenkaan ei sulo silmä huolta
Vaan nyt ilmoita, myös pelkoakin.
Tuulen liikuntoa lehdikossa
Säikähtääpi usein hän ja rastaan
Laulun liritystä puistikossa.
Kauvaks paeta hän tahtois, mutta
Nostattaa, ei henno sylihinsä
Nukkunutta pientä Igoria,
Nukkunutta kauvaks äitisensä
Huolista ja niiden luona toki;
Toinen poikasensa ilomielin
Perhosia, pyytää rannikolla.
Noin hän viipyy; mistä murhe hällä?
Tuommoinen on sanoma nyt tullut:
"Sä, jok' oppinut oot surujasi
Kantamaan valittamatta, muita
Lohduttaakses, itse yksin jäämään
Lohdutuksetta, oi ruhtinatar,
Kallis kaikille kuin taivahainen,
Ilonamme et saa enää olla;
Hurjat haukat ajaa kyyhkyläistä;
Pois nyt ehätä, tääll' onpi Dmitri
Puolisosi veikko väijyväinen."
Viel' on kerran tahtonut Nadeschda
Sanoa jäähyväisensä aivan
Äkin kulunehen lapsuutensa
Rakkahille muisto-mantereille. —
Päivä painuu, varjot pitkistyvät;
Puitten välissä, kas, varjo muita
Mustempi nyt liikkuu, lähestyypi;
Se on Dmitri. — Tuli-silmiinsä on
Saaliinsa jo tavannut; jo voitto
Houkuttaapi, nytpä palkittavat
Ovat monen vuoden julmat, kovat
Hengen riidat, kurjat houraukset,
Levottomat yöt ja synkät päivät.
Silmänräpäys vaan, ja ennättänyt
Perille hän onpi pyrintönsä.
Kuitenkin mik' ihme! kas kuin muuttuu
Muotonsa, hän epäilee ja piilee,
Kun Nadeschdan kasvot hän nyt näkee.
Muoto tuo, oi kuinka yhdenlainen
Mutta toisenlainen toki onpi,
Kuin se muoto, joka hälle silmään
Kerran tarttui lähtemättömäksi;
Ihanaa hän etsii orjatarta,
Siivoa ja ruusunlaista neittä,
Mutta löytää kalvennehen äidin,
Jok' on aikasehen vakautunut
Elon tosityössä, kirkastunut
Nöyryydessä murheen, huolen alla.
Katso, kuinka Dmitri epäileepi.
Vallat synkeät nyt taistelevat
Hänen rinnassaan, ei voi hän päättää
Viipyä, ei eteenpäinkään mennä.
Koska epäillen hän tuossa viipyy
Itsekiusaajana onnetonna,
Liikutuksiltansa häilytetty,
Päivä laskeksen ja ilta nousee
Maiden yli rusko-siivillänsä.
Mutta verisuonten kuohuessa
Kuulee hän nyt juuri niinkuin kaukaa
Hiljaisen ja vienon henki-äänen:
"Dmitri, kas, jo luonnon lepo-aika
Joutuu; rauhan, unen, unhotuksen
Lieto valta varsin valmistuupi.
Rauenneella äänellä jo lintu
Toveriaan kotihinsa kutsuu,
Tuuloselle metsä kuiskuttaapi
Nyt jäähyväiset ja taivahalta
Iltakaste kukkavuotehelle
Laskeksen. Oi, Dmitri, koska rauhaa
Maa ja taivas tahtoo, sydämmesi
Miksi riehuu ratki rauhatonna?"
Noita kuulee hän nyt, niinkuin aaltoin
Kuohuessa purjehtija kuulee
Jätetyiltä rantamailta vielä
Paimen-sarven sulot loppusoinnut,
Ja hän huokailee ja maahan siirtää
Silmänsä; hän niinkuin häpeäisi,
Kunnes taasen herää raivouden
Henget; heidän houkutuksiansa
Mielessänsä noin hän selittääpi:
"Dmitri, pelkuri, sua säikyttääkö
Illan hiljaisuus, vai orvon vaimon
Kasvot kalvakkaat, sentähden ootko
Vuosia sä taistellunna, että
Voiton hetkenä sä horjahtaisit?
Nouse, valhe sua vaan nyt pilkkaa!
Mik' on lepo? Tuiman myrskyilman
Helpoitus se vaan on hetkellinen.
Tahdotko sä sääliä ja kaikki
Unhottaa ja sopia? Oi Dmitri,
Taivaassa ja haudassa on rauha,
Veljesviha kuohuu maailmassa." —
Mietittyä noin hän katsoo ylös
Niinkuin oisi päätös vahvistunut.
Sattuman, vai viattomuudenko
Hoitajan hän työtä tuossa keksii?
Äidin silmi-liinalla nyt pyyhkii,
Juuri nyt, tuo valvovainen poika
Kasvoilt' uneen nukkunehen veljen
Kyyneleen ja hiljaisesti kieltää
Äitiänsä enää itkemästä.
Kauhistuen kasvojansa kääntää
Syrjään veljen vihaaja, ja voiton
Hetki taas on karannut, ja hänen
Täytyy rohkeuttaan vahvistella.
Pois hän hiipii niinkuin vihollisten
Valtain pilkkana hän täällä oisi,
Tahtoo metsän synkeydessä jonkun
Hetken huo'ahtaa, ja saatuansa
Voitetuksi sydäminensä kovan
Vastustuksen jälleen palautua.
Tuskin päässyt oli hän niin kauvaks
Ettei enää sohiseva puro,
Jolta äsken läks hän, kuulununna
Illan hiljaisuudessa, kun taasen
Toinen näky oottamaton hälle
Ilmestyypi metsän synkeydessä.
Kalliolla sammaltunehella
Istui ukko vanha, sauva käissä,
Niinkuin patsas kalliosta tehty.
Näytti niinkuin päättänyt hän oisi
Ei vaan päivän matkan, mutta myöskin
Elämänsä pitkän vaelluksen;
Vaivalla hän kohden tulevaista
Nosti silmänsä ja lausui: "Vieras,
Veikko, naapuri, sä, jonka silmää
Kuolon varjo sokaissut ei ole,
Niinkuin minun, sano, näitkö näillä
Seuduin vaimoa sä; ruhtinamme
Talon suloista ja lempeätä,
Oi, vaan onnetonta puolisota?
Kauvan etsinyt hänt' olen turhaan,
Kulunut on päiväni ja voimain;
Jos sä olet hänet nähnyt, saata
Hänen luokseen mua kuolevaista,
Jonka sydän levotonna tässä
Sykähtää nyt viime-kertojansa."