Ukko lausui noin, ja Dmitri tuntee
Veljen linnan vartian, hän tuntee
Wladimirin, hattunsa hän kohta
Päähän painaa syvempähän, ettei
Häntä tunnettais ja lausuu sitten:
"Ukko, onko sunkin tunnollasi
Kuorma, joka katkeraksi saattaa
Elämän ja kuoleman? Sä etsit
Ruhtinasi puolisota; mistä
Rikoksesta häntä vastaan tahdot
Armoa sä kerjätä nyt hältä?"
Vielä viimeisillä voimillansa
Nousi ukko äkin nyt ja lausui:
"Vieras, lienenkö mä villipedon
Haahmoks muuttunut, kun noin sä kysyt?
Mut sä vieras olet, hänt' et nähnyt,
Etkä tiennyt, että tiiker-pedon
Vertainen vaan häntä vastaan voisi
Rikkoa. — Tok' ompi rikkonunna
Vanhus myöskin, vaikk' ei vasten häntä.
Kummia mä olen nähnyt, kuullut;
Ruhtinani puolisonkin nähnyt
Linnastansa omast' ajettavan
Anopinsa käskystä. Oi vieras!
Kahden pienen poikasensa kanssa,
Toinen kädess' oikeassa, toinen
Vasemmassa, ääneti hän läksi
Yltäkyllyydestään, onnestansa
Autiohon synninmajahansa.
Itkevän ei kenkään häntä nähnyt,
Eikä valittavan kuullut; muita
Lohduttaaksensa vaan hän nyt elää
Niinkuin enkeli, ja hänt' ei koske
Kovat onnet oman kohtalonsa.
Kuule vielä! Ei hän puolisonsa
Äitiäkään rukouksillansa
Voinut lähestyä, siellä Dmitri
Oil, tuo julma vainooja, jok' ootti
Saalistansa. — Oi mun silmän itki;
Huuliltani vuoti rukoukset,
Joit' ei ruhtinattareni raukka
Itse saanut rukoilla. Mä läksin,
Vaivoin vuosien ja huolten vuoksi,
Linnaan Wolgan varrella, joss' asui
Ylpeä Natalia Feodorowna.
Portti oli suljettu, ei sisään
Laskettu nyt vanhaa palveljata;
Yöt ja päivät ulkona mä olin
Taivaan katon alla, saadakseni
Ruhtinattaren mä joskus nähdä.
Viimein ilmestyi hän; madon lailla
Matelin mä tuhkassa tuon jalon
Jalkain juureen, armahtamistansa
Kerjäten mun rakkaan ruhtinani
Puolisolle sekä lapsillensa.
Rukouksestani ruoskittihin
Mua orja-häijyilla ja viimein
Syöksettihin pois. Kun, hyljättynä,
Pieksettynä noin, mä entisestä
Kodistani läksin, sydämmeeni
Vihan tuli kauhea nyt syttyi;
Seuduissa, joiss' oli rauha muinoin,
Huusin kostoa ja kirousta;
Huusin: voi Natalia Feodorowna,
Sua voi, jok' omaa lihaas vasten
Ylpeästi raivossasi riehut!
Olkoon lemmetön ja yksinäinen
Elämäsi, älköön lasten lasten
Hyväilys sua koskaan ilauttako,
Ja kun kuolos, toivottuna, joutuu,
Sulkekohon silmäs silloin orjain
Kädet palkatut. Mä ruhtinani
Veljeäkin muistin, muistin tuota
Dmitriä, mi syy on rikoksehen,
Ja mä huusin — Vieras, hämmästyt sä
Kuullessasi tätä vihan kieltä:
Voi, voi, kirottuna kaksinkerroin
Ollos sinä julma Dmitri, jonka
Kauhistava kateus sai matkaan
Kaiken tämän pahan! Hedelmätön
Kukka olkohon se siunauskin
Jonka usein lausuin ylitsesi,
Kun sä viatonna lasna vielä
Sylissäni leikittelit muinoin.
Ratki rauhatonna, toivotonna,
Koditonna, kalvettuna syömmen
Kärmehiltä täytyy sinun rientää
Kohtien esinettä, joka sua
Pakenee, tai joskus tavattuna
Sua kukistaen peräyttääpi!
Noin mä huusin. — Vihannut mä olen
Veljeä, tuo viha rikoksena
Tuntoani vaivaa, tahdon kuolla
Rauhallisna."
Hämillänsä seisoi
Dmitri ruhtinas, ja ukko jatkoi:
"Sä, jok' elon makeutta ehkä
Maistanut vaan olet, jospa muuttuu
Onnesi, ja huolten taikka vihan
Koi sun sydäntäsi kalvaa, silloin
Häntä etsi, jota turhaan etsin.
Monet myrskyt on hän asettanut,
Parantanut monet kivut, monen
Raskautetun omantunnon kuormat
Keventänyt lohdutuksillansa.
Jos mä hänet tavannut vaan oisin,
Unhottamaan oisin oppinunna,
Oppinunna anteeks antamahan,
Rauhallisna nukkua myös saisin."
Vanhus vaikeni; ja kotvan aikaa
Haudan hiljaisuus nyt siinä kesti.
Vihdoin nousi Dmitri, kätehensä
Otti käden vanhuksen ja virkkoi:
"Mua seuraa, tien mä sulle neuvon.
Kun sä tapaat haettavas, hälle
Sano terveykset saattajaltas,
Lausu: tämän puron rannikolla
Näille kukkaisille Dmitrin haukka
Kuoli isäntänsä käden kautta,
Kun se pyyti ryöstää kyyhkyläistä
Hänen veljeltänsä. Koska silloin
Dmitrin nimi vaimon hämmästyttää,
Virka noin: Oi vaimo, Dmitrin voima
On jo murtunut, hän työlähästi
Tänne saatti minut, saatti minut
Rauhaan, itse ollen rauhatonna."
Sanottu; ja joutuen Nadeschdan
Rinnalle hän äänetonnä jätti
Vanhuksen ja pakeni pois kauvas
Niin kuin haahmo kamala ja katos
Kohtaloihin tietymättömihin.
Yhdeksäs laulu.
Autuas se joka taitaa
Kaiket kohdat järjestää ja sydämmensä
Nerolla vaan tehdä, hoitaa
Pienen rauhallisen onnen kukkatarhan.
Venään äiti, keisarinna Katarina
Oli kerran saapununna
Ruhtinattaren Natalia Feodorownan
Wolga-virran viereisehen
Isoon, komeaan ja valkeahan linnaan,
Ynnä siihen yöpynynnä.
Oli aamu, kesä-päivä loisti kaunis
Maiden ylitse ja virran;
Jalo keisarinna kirkastettu seisoi
Aukeassa akkunassa,
Hänen rinnallaan, mut loitompana, seisoi
Ruhtinatar, lähimmässä
Suljetussa akkunassa oil Potemkin
Ruhtinas, tuo Kriminniemen
Kukistaja mainio, ja myös Bestuschew
Kreivi, vanha amiraali.
Vaiti oltiin, kunnes suuri keisarinna
Kättä nostain hellin mielin
Lausui: "mikä katse, kaunis, todellinen!
Tuossa vaahter-puisto vanha,
Tuossa virta viljaisilla rantamaillaan,
Kummut, laaksot loitompana!
Varmaan asustaapi kansa onnellinen
Noissa kartanoissa, jotka
Punaisina, valkeina ja sinisinä,
Väreissä juur omissamme,
Välkkyävät tuolla lehti-puistikossa.
Olkoon siitä sulle kiitos,
Sä Natalia Feodorowna, äidin lailla
Kun sä laupiaasti hoidat
Lapsiani Wolga-virran rantamailla!"
Linnan jalo haltiatar
Hänen kättään suudellen nyt nöyrimmästi
Lausui: "armas keisarinna,
Helppo huoleni on ollut, viljelijän
Huoli vaan, jok' ei tee vaivaa,
Aurinko kun ylähältä lakkaamatta
Lämmintänsä maille lainaa."
Noin hän lausui. Hymyellen hellyydellä
Keisarinna viitsi jatkaa:
"Usein kiittänyt oon niiden kohtaloa,
Jotka vallitsevat pientä
Valtakuntaa, aluetta ahtaampata,
Jota valpas silmä voipi
Kaikin puolin taitavasti tarkastella.
Autuas se joka taitaa
Kaikki kohdat järjestää ja sydämmensä
Nerolla vaan tehdä, hoitaa
Pienen rauhallisen onnen kukkatarhan.
Te, Potemkin, jonka neuvot
Ovat tarkat, neuvokaapa kuinka taitaa
Katarina kaikin puolin
Tehdä maata Venäjän niin ihanaksi,
Viljaiseksi kuin on seutu
Täällä Wolgan kaunihilla rantamailla?"