Minkä taidan, sen mä tarjoon,
Mutta tarjota en taida
Kahta sulo-silmää, jotka
Itkevät, kun sä ne hylkäät."
Tuskin sai sen sanoneeksi,
Puiden välissä kun impi
Linnaan mennen ilmestyypi,
Ilmestyy ja katoo jälleen.
Naurusuin nyt lausuu Dmitri:
"Näitkö neiden, veikkoseni?
Lie hän ehkä joku noista,
Minun valittavistani.
Heinä päänsä hempumena,
Olkiside hänen vyönsä.
Kukissa mun orjattarein
Hymyili mun tullessani."
Wolmar äissä, äänetönnä
Tuohon vastata ei huoli.
Päivä laskeksen ja linnaan
Vaeltavat veljet vaiti.
Kolmas laulu.
Noin rukouksen lämpimällä hengellä
Hän armaansa oil kohdannut.
Ja viipyy polvillaan, ei suulla rukoillen,
Vaan rakkaudella silmänsä.
Jo oli kauniin seudun rahvas riemuisa
Kokoutunut ja oottaen
Puvussa juhlaisessa ruhtinatansa
Pihalla linnan parveili.
Ja ukot, miehet, pojat, vaimot ääneti,
He katselivat kummastuin
Nyt ruhtinansa kullatuita vaunuja
Ja palveljoita koreita.
Miljutin, ukko vanha, harmaapäinen vaan
Iloton oli yksinään.
Silmänsä sulo-valoa hän kaipasi,
Nadeschda vielä poissa oil.
Nyt orheillansa valkeilla jo otteli
Kaks' ratsastajaa metsästä,
Ja rahvas töytää kohden linnan porttia
Ja riemullisna huutelee:
"Oi terve ruhtinamme! lailla auringon
Hän valon tuopi matkassaan,
Hän kyyhkyn kantaa olallaan, niin kantakoon
Hän lapsillensa armonsa."
Noin nousee nöyrä, toivorikas tervehdys
Iloitsevista rinnoista,
Ja linnan ympärillä rahvas polvilleen
On nöyryydessä langennut.