TEKMESSA.
Mä miten kiittänen
Sua auttajaani, nuorukainen ylevä,
Suloinen muistutus Eurysakeestani?
Sull' onko äitiä, jonk' olet iloksi,
Jok' onnellisemp' on kuin minä onneton,
Jonk' ilo suuri muuttui suruks suurimmaks?
LEONTES.
Tekmessa, tahdotko nyt suoraan vastata?
TEKMESSA.
Miks en mä sulle ilmaisisi kaikkea!
LEONTES.
Siis pelkäämättä ilmoita nyt, eläväin
Vai haamuin maassa asuuko Eurysakes?
TEKMESSA.
Sä tunnet taistelun Akilleen aseista
Odysseun ja Aiaan välillä, ja myös
Mitenkä Hellaan uljin uros vainottu
Vihaisna kaatui kautta oman miekkansa.
Murheeni jätän kertomatta. Kenkään ei
Mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä.
Mä niitä kätkin yön ja teltan suojaan vaan.
Ei valitusta huuliltani lähtenyt.
Näin usein ylpeyden riemun loistavan
Odysseun ja Atreun poikain silmistä,
Kun kaatunehen poikaa sekä vaimoa
He silmäilivät. Ääneti mä kärsin vaan.
Ei kyllin siinä. Minua ja jokaista,
Jok' oli Aiaan läheisiä, vihasi
Nuo ylimykset; ehkä heidän vihassaan
Ei paljas viha ollut mutta pelko myös,
Kosk' vielä muisti Salaminin urhoa
Ne miehet, jotk' ol' nähneet hänen voittonsa,
Ja siitä kuningaita vielä moittivat
Ett' urhon palkan hältä väärin kielsivät.
Mä kerran riensin rannalta. Eurysakes
Ol' mukanani. Sotaväki palasi
Nyt voitto-rikkahana päivän pauhusta.
Me ääntämättä joukon kesken astuimme.
Mä usein kuulin riemuhuminan ja näin
Mitenkä moni silmänsä loi poikaseen.
Rivistä silloin syöksi vanha soturi
Ja huutain: veikot, Aiaan poikaa katsokaa!
Samassa nosti pojan käsivarsilleen
Ja hänet heti ylös ilmaan kohotti.
Nyt kuului tuhansittain riemuhuutoja:
Tuo tänne, tänne hänet! Mieheen miehestä
Hän näkyi leijailevan päällä kilpien,
Mä kunnes peloissani hänet jälleen sain.
Atridit saivat juuri tuosta kuitenkin
Syyn hyvän jouduttaakseen ilki-työtänsä,
Jot' ehkä kauvan olivat jo aikoneet.
Samana yönä töytäsi mun telttaani
Miesjoukko Atridein, mi oitis miekoillaan
Mun seuraamahan pakotti.
LEONTES.
Atridein luo?
TEKMESSA.
Ei, laivaan rannalla jo valmistettuhun.
Me siihen astuimme ja kauvan merellä
Me purjehdimme, minne, emme tietäneet.
Perille viimein päästiin. Maalle saatettiin.
Mut mikä maa? Oi kuule! Saari autio,
Foboina nimeltään, joss' ihmisjälkiä
Ei näkynyt, ei savu noussut, kantava
Vaan metsä-marjoja, ja louhirantainen
ja satamaton, purjehtijan kauhistus.
Se kodiksemme joutui.
LEONTES.
Suuret jumalat!
Noin kauhistava julmuus onko miehillä,
Joidenka maine maailmassa loistaa nyt?
TEKMESSA.
Sä alun kuulit vaan, on paljon jäljellä.
Elimme tällä surkealla saarella.
Kuut pitkät täyttyi vähitellen päivistä,
Ja kuukausista vuodet, hiljaa vierivät.
Ol' eloni mun kurja; lohdutukseni,
Eurysakes, ol' luonani; niin muotoa
Isänsä sain mä vielä nähdä hänessä,
Ja kuinka kaunihiks hän kasvoi päivittäin.
Ei ase-taiteen oppia hän nauttinut,
Peritty miehuus oli parhain oppinsa.
Ol' ase-harjoituksensa ja huvinsa
Sylihin meren heittäytyä vuorelta
Ja aaltoin kanssa taistella ja musertaa
Maan petoin päitä nuijallaan, ja nuolellaan
Pysäyttää sievän linnun lennon ilmassa.
Se oli harjoituksensa ja huvinsa.
Oi jos noin tyynesti, vaikk' ikävissämme,
Ois saatu elää!
LEONTES.
Sallimuksen kautta, vai
Omasta tahdostanne muutos tapahtui?