RHAISTES.
Hän ehkä pelkäs nuhteita ja ääneti
Pois täältä hiipi hiljaa niitä välttääkseen.
LEIOKRITOS.
Sä, Rhaistes, viisas olet kaikki keksimään,
Et yhtä ymmärrä, miel'alaa jaloa.
RHAISTES.
Mun arveluni oli vaan, ett' ois hän peljännyt
Nyt sua kohdata.
LEIOKRITOS.
Se usein tapahtuu
Ettei se pelkää, jonka tulis peljätä.
RHAISTES,
Se tapahtuu, mut tyhmä ain' on semmoinen.
LEIOKRITOS.
No kyllin. Mene etsimään Leontesta;
Hän lienee lähellä, mä täällä odotan.
RHAISTES.
Jos oikein arvaan, kohta kohdattava on
Hän tämän laakson kukka-lehtoin suojassa.
TOINEN KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Sä halpa, viekas konna, onko järjelläs
Niin kierot silmät että oman itses vaan
Ne näkevät, kun kehnoutes mukahan
Sä kaikki arvaat? Hän, Leontes, pelkäisi?
Ja ketä? Isäänsäkö? Nuorukainen tuo,
Kuin aurinko, hän suoraan kulkee rataansa
Kaikk' unhottaen paitsi omaa tuntoaan;
Hän pelkäisikö mitään, minut nähdessään
Hän kiertäin karttaisiko? Enkö monesti
Mä töissän' ollut epäilevä, peljäten
Jaloa, hairahtamatonta älyään?
Mut osa valtiaan on usein suosia
Mik' enin hänen mieltään inhottaa, ja taas
Tylysti kaikkein rakkahintaan kohdella. —
Mä päivän nähnenkö, jon' ompi valtani
Niin vakaantunut täällä että hyljätä
Saan hylkyjä! Ja suotaneeko minulle
Se riemu että, pitkäin sotain jäljestä.
Tään kukistetun kansan tunnustamana
Ja pelkäämättä entis-vallan sukua,
Mä saisin sydämmeni antaa vallita?
Niin kauvan kuin on toinen vallan perijä
Viel' ehkä hengissä ja ensitilassa
Jo valmis oikeuttaan valvomaan, ei saa
Sydämmeheni kenkään nähdä, johtava
On kylmä järki vaan mun askeleitani.
Se huoleni on nykyinen, mut siitä juur
Voi kerran riemu syntyä, niin kirkas kuin
Synkästä yöstä syntyy päivän valkeus.
Leontes lähestyy.