"Ja sillä lailla te mellastatte", tiuskasi kapteeni, jonka mielestä isännän vahingon ja hänen oman äkäisimmän vihollisensa, tuliveneen, riemun muisteleminen tukehutti kaikki muut tunteet, "min te hoitelette kalua ja tavaraa. Tyven ja alapurje! semmoinen tavara moisten ahmojen kitaan! Piru teille uskokoon lastissa, vaan ei kenenkään rehellisen laivanisännän pitäisi jättää teidän haltuunne edes mädännyttä ankkurin kuppaakaan niiden rautavanteiden tähden, jotka siinä ovat."
"Te ette tänä yönä puhu puhtaasta merimiehen suusta, kapteeni", sanoi vanhus, lyöden tyhjän lasinsa jotenkin kovasti kajuutan pöytään; "luuletteko muka pojan ammuttaneen itsensä upoksiin, saadakseen juoda suolaista punssia tai päästäkseen hikoilemasta airoissa? Ei, vaan sentähden, että hän ihan viimeiseen asti koki säilyttää teidän mitättömiä rommitynnyrejänne, jotka, vaikka piru istuisi harmaissa hapenissani, olivat vähempiarvoiset kuin yksi ainoa lihas sen pojan kädessä tai veripisara hänen rehellisessä sydämmessänsä."
"Ja siihen minä sanon Amen, nimittäin hyvästi kiroten tulliahmojen senkertaista voittoa. Pojan minä olisin milloin hyvänsä ottanut laivalleni, vaikkapa olisi ollut lähteminen Itä-Indiaan. Juokaamme malja hänen rehellisen kuolemansa muistiksi ja kaikkien hyvien ystävien onneksi! Jaakko, täytäpäs lasit!"
Lasit täytettiin, ja äänettömyyden, joka ikäänkuin oli pyhitetty niiden odotukselle, katkasi kapteeni heti, kun oli maistanut uutta panosta ja huomannut sen hyväksi.
"No, hyvä ystävä, mitä muuta kuuluu maalta?" alkoi hän. "Tietääkö meidän patruunamme ollenkaan odottaa meitä, vaan oletteko muuten vaan omin päinne pyydyksillä?"
"Minä en ole moneen vuorokauteen käynyt maalla", vastasi vanhus. "Ulkona vesillä sain sanan, että teitä odoteltiin. Se oli eilen illalla, ja nyt olen minä tässä."
"Vai niin, vai niin, vanha tuttu", virkkoi kapteeni, "sitte pitää meidän sopia rahtipalkastanne, ennenkuin lähdette. Eipä ole hyvä leikitellä teidän kanssanne siinä kohdassa, ja teidän vaatimuksenne kasvavat kuin oras pellolla. Kun lähtee vesille, on se tuskin korttelin pituista, ja kun palaa kotiin, ulottuu se jo korkeammalle päätä."
"Kolme tynnyriä ruista ja kolme tynnyriä suolaa, herra kapteeni, ei jyvääkään vähemmästä puhetta", vastasi vanhus hyvin jyrkästi.
"Tyven ja alapurje!" tiuskasi kapteeni, "teillä ei, lempo vie, ole pitimiä päässä. Luuletteko rukiita itsestään syntyvän kauppiaan puotiin tai suoloja kasvavan kuin lunta talvella? Ei, ei, matala tuulen puolella; päästä alemmaksi, ukko, alemmaksi!"
"Ei jyvääkään alemmaksi; totta puhuen, kapteeni: minulla on kuusi lasta, jotka kaikki tarvitsevat leipää, eikä meidän paljailla kallioillamme ruista kasva; kohtapa ne tulevat syödyksi ne muutamat silakkatynnyrit, jotka nuotta tänä syksynä antoi. Minä olen menettänyt vanhain päivieni paraan tuen teidän hyväksenne. Pistäkää kätenne tuohon nutun alle ja koettakaa, onko vanhan ruumiini suojana ainoatakaan kuivaa tilkkua, ja jos paljastan sen, näette siinä monta merkkiä teidän kaltaistenne palveluksesta, ja monta arpea, samanlaista kuin tämäkin." Niin sanoessaan näytti hän niskaansa, johon irti ammutun pirstaleen tekemästä syvästä haavasta oli jäänyt suuri arpi.