"Lopeta jo valituksesi, vanha ystävä, vai tukinko suusi tervavaatteella!" huusi kapteeni, saaden nykyisessä herkkätunteisessa tilassaan kaksi kyynelkarpaloa poskipäillensä, ennenkuin osasi avistaakaan, "mittasi olet saava ja kukkupäänä. Emme me, minun isäntäni ja minä, tahdo nähdä tuttaviemme nälkään nääntyvän. Juo pois lasisi, ukko; ei huolta eikä surua merellä. Onneksesi, ystäväni! Vaan minä olen tässä kuin säkissä, ja Jumala tiennee, miten tästä päästään ulos merelle."
Keskustelu, joka luultavasti ei olisi lakannut puheaineiden puutteen tähden, keskeytyi siitä, että perämies tuli kajuuttaan ja ilmoitti ukolle määrättyjen tavarain jo olevan veneessä. Aika oli kallis; kun siis hyvin kiireesti oli muutamin sanoin saatu sovituksi tavarain säilytyspaikat, huolelliset hoitelemiset ja muut semmoiset, erosivat liittoveljekset toisistaan yhtä ystävällisen tuttavasti, kuin olivat yhtyneetkin.
Kapteeni läksi kohta merelle päin, vaan vanha tuttumme, joka jälleen oli veneessä peräsintä pitelemässä, pyrki rannalle päin hänelle uskottujen, kallisten tavarain kanssa.
Lieneepä tarpeellista lyhyimmiten osoitella maanrantoja niillä paikoin merta, jossa pieni vene nyt kiikkui purjeiden avulla, että jotenkin saataisiin selville syyt, jotka johtivat ukon purjehdussuuntaa. Likeisin maa siinä paikassa purjehtijalle, jossa ukko laski rantaa kohti, oli kaksi suurta saarta, molemmat ennestään tutut lukijalle, Pihlajaluoto ja Pitkäsaari, jotka pituudeltaan olivat kaksi runsasta peninkulmaa ja muodoltaan mereltä päin katsoen kuin suora, katkeamaton, paljas ranta. Niiden kohdalla oli meri ihan aava; yksi ainoa jotenkin pitkä kallio kohosi kappaleen matkan päässä viimeinmainitusta saaresta korkealle vedenpinnasta, vaan sekin näytti etempää katsojasta sulavan yhteen suuren maalakeuden kanssa. Mutta lähemmäksi tultua näki, miten ranta kääntyi tylsäkulmaiseksi pohjukaksi maahan päin ja miten pienoinen salmi, joka sitoi lahdekkeen maantakaisiin sisäselkiin, jakoi tuon yhdeltä näyttävän saaren kahdeksi.
Se salmi oli kyllä syvä ja hyvällä paikalla, mutta ei ollenkaan soveltunut vapaaksi väyläksi meren ja sisäselkien väliä kulkeville, kun sen ulkopuoli oli sulkeutunut monta sataa jalkaa pitkästä, rannasta rantaan ulottuvasta karisärkästä, joka oli niin kivinen ja matala, että ainoastaan pienet kalaveneet, nekin vaan tyynellä ilmalla voivat pujotteleimalla päästä moisen louhikon läpi.
Kun siis vanha tuttumme pyrki sisäseljille, jossa lukemattomat piilopaikat ja ammattikumppanit voivat suoda hänelle turvaa, täytyi hänen kulkea jommankumman saaren päitse. Hän valitsi Pihlajaluodon niemen, se kun oli hiukan lähempänä, vaikka hän kyllä saattoi arvata pahimman väjyjänsä, tulliveneen, menneen juuri sinne päin yöksi maalle.
Hän uskoi päivänkoitossa tulevan hyvää tuulta ja toivoi siis ehtivänsä jättää jäljelleen tuon vaarallisen paikan, ennenkuin tullivene kerkiäisi liikkeelle yösijastaan, taikka, jos se nyt olikin vaanimassa kuin tavallisesti, pääsevänsä niemen ohi niin pimeässä, ett'ei häntä vielä saattaisi helposti huomata. Jos hän olisi valinnut Pitkäsaaren niemen, olisi hän uskaltanut pitemmälle matkalle ja saanut purjehtia palasen päivääkin aukealla merellä ja kaiken sen lisäksi hyvin mahdollisesti kohdata toisen tulliveneen, joka purjehteli siellä päin. Mutta vaikka se suunta, jolle ukko ohjasi venettään, olikin edullisempi kuin mikään muu tie, oli se samalla myöskin siksi kyllin vaarallinen, että se täytti ukon mielen huolilla; niinkuin linnustaja odottelee vastausta kuvalinnun ääneen, niin kuunteli ukko ensimäistä suhausta, joka olisi ennustanut, ikävöidyn pelastajan, myrskyn, tuloa.
Tyyntä kumminkin yhä vielä kesti; sittekin, kun aamu jo alkoi hiukan hämärtyä ja laventaa näköpiirin avaruutta, oli pitkään ja matalaiseen liikahteleva merenpinta vielä tyynenä ja melkein peilikirkkaana joka suunnalla. Vanhusta alkoi arveluttaa: purjehtiako etemmäksi rantaa kohti vaiko ennemmin siinä aamutuulessa, jota hän varmaan tiesi tulevan, lähteä pois merelle odottamaan toista yötä ja parempaa onnea. Tuo viimeinen ehto oli kumminkin hänen mielessään vaan hätävarana; ja kun päivän valjetessa maininki alkoi vähän värehtiä ja veden iloinen loriseminen aluksen keulanpohjaa vasten ilmoitti sen saaneen paremman vauhdin, hävisivät vanhukselta ikävät mielet pois toivon tieltä. Tarkoituksen perille päästyä toivoi hän saavansa lepuuttaa valvomisista, vilusta ja kastumisista väsynyttä ruumistaan ja laski hyvin rohkeasti kohti Pihlajaluodon etähältä näkyvää nientä.
Keveitä pilvenhattaroita liiteli ylös taivaalle, keräytyen vähitellen yhteen päin; peilikirkkaat reunat katosivat kohta kokonaan laineista ja muutamat, toisiaan takaa-ajavat tuulenpuuskat saivat aluksen painamaan kylkeänsä hyvin syvälle. Vähäsen ajan kuluttua kiiti sievä vene kovanlaisessa ja tasaisessa tuulessa keveästi kuin nuoli rantaa kohti.
Kahdekstoista-vuotias nuorukainen, johon jo taannoin tutustuimme ja joka nytkin istui suuren purjeen nuoran luona, alkoi pakinoida.