"Katsokaahan, isä, miten nyt ruskottaa tuolla idässä; taitaapa siitä tulla myrsky päivän noustessa."
"Jospa se jo ennen tulisi!" virkkoi siihen vanhus.
"Sitä ennen", jatkoi poika, "meidän jo kyllä pitäisi olla selvittynä sivu Pihlajaluodon niemen. Minä jo olen näkevinäni sieltä mäntyjen latvat."
"Laskekaa purjenuoria, pojat, tuuli alkaa puhaltaa myötäiseen!" huusi ukko tavallisella komento-äänellään, huolimatta vastata pojan puolinaiseen kysymykseen.
"Se on meille onneksi", sanoi poika täyttäessään käskyä; "minä olen aina ollut huomaavinani, että meidän vene kulkee paraiten myötätuuleen."
"Onnettomuudeksi se on", vastusti ukko, "sillä jos tullivene tulee vastaan, on meidän sitä vaikeampi kääntyä takaisin Pitkäsaaren salmelle."
"Mitä valkeata tuolta puiden välistä niemeltä vilkkuu?" kysäsi äkkiä poika, katsoa tähystäen sinnepäin ja unhottaen kaikki muut seikat.
"Vanha koivuhan se siellä mäntyjen välistä kuumottaa näin aamuruskossa. Varo, poika, äläkä näe kummituksia selvällä päivällä!" vastasi vanhus tyynesti, melkeinpä moittivaisesti, vaikka ensin oli säpsähtänyt pojan oudosta äänestä.
Isän lempeä moite tai ehkä ratkasevan hetken likeisyyskin vaikutti, että poika ei enää jatkanut puhetta, ja vanhuksella puolestaan oli pää niin täynnä arvailemisia ja odotusta, ett'ei hän joutanut solmiamaan keskustelun katkennutta juoksua.
Kului muutamia levottoman odotuksen hetkiä. Päästiin niin lähelle nientä, että jo kauan näkynyt laineiden kuohu rannan kiviä vastaan selvästi kuului. Ei yhtään purjetta näkynyt; ainoastaan joukko kalalokkeja levitteli valkeita siipiään karien ja aaltojen päällä. Alus kiiti kilpaa myrskyn kanssa. Viimein mennä pyyhkäsi se kuin salama kuohuisen niemen päitse ja kääntyi jo voittoisasti sisäseljille päin.