Musta pilkku, jonka tarkkanäköisen merimiehen tottunut silmä erotti vaaleampaa taivaan rantaa vasten ja jota vanhukselle huomautettiin, näkyikin tämän, jos mahdollista, vieläkin tarkempaan silmään jo niin selvästi, ett'ei enää ollenkaan tarvinnut epäillä, mitä suuntaa oli laskettava. Vene käännettiin pari piirtoa ylemmä tuuleen päin, ja kun sitte vähän aikaa purjehdittiin edelleen ja etsityn prikin muoto alkoi yhä selvemmin haamottaa pimeästä, jätti sukkela merimies vanhan ystävänsä yksin hoitamaan peräsintä ja meni keulapuolelle, jossa hän toisille nuoremmille miehille laveasti lateli merimiehen-omaisia sukkeluuksia matkastansa ja sotki kuulijainsa huviksi ja ihmeeksi laihaan äitinkieleensä loppumattoman joukon saksalaisia, englantilaisia ja tanskalaisia kompasanoja. Semmoisessa tilassa laski vene kotvasen ajan kuluttua pikku-prikin Lemmettären viereen.
Jospa vanha salapurjehtijamme puolestaan olikin ollut huolissaan tulevan prikin pitkällisestä ja turhasta etsimisestä, niin olivat häntä myöskin kapteeni ja hänen väkensä yhtä ikävällä odottaneet. Huono tuuli, joka huonoutensa lisäksi vielä puhalsi pahalta puolelta, uhkasi tuottaa kaikenlaisia vastuksia, niin ett'ei kapteenista näyttänyt vähääkään mahdolliselta päästä ennen aamunkoittoa niin kauaksi rannasta, ett'eivät jotkut kruununveneet saattaisi huomata häntä. Hän oli siis innoissansa noussut kannelle ottamaan vieraitansa vastaan ja jättänyt kajuuttaan höyryävän totilasinsa ja sikarinsa.
Hän oli — joko sitte haihduttaaksen odotuksen ikävää taikka karkoittaakseen päästänsä maan läheisyyden vaikuttamaa kipua — hoidellut yön kuluessa ahkerasti lasiansa, niin että hän nyt oli rohkeimmillaan, vaan ei kumminkaan millään lailla liian täyteen lastattuna. Kun siis vene oli kiinnitetty laivan kupeelle ja ukko kumppanineen noussut kannelle, tervehti kapteeni häntä oikein sydämmellisesti ja ystävällisesti, mikä olikin hyvin luonnollista, sillä ukon apu oli nyt tarpeen, kapteeni hyvällä tuulella ja heidän ystävyytensä jo kestänyt monta vuotta. Perämies sai käskyn lastata ukon veneen niin pian kuin mahdollista; määrättiin, mitkä kääröt oli poistettava laivasta, kaikki oli toimitettava hiljaa ja ken uskaltaisi maalla hiiskahtaa sanaakaan asiasta, sen oli lempo perivä.
Nämä käskyt ja varoitukset jaettuansa otti kapteeni vanhan tuttunsa kiinni kädestä ja vei hänet alas kajuuttaan, jossa hyvä tuli uunissa ja lämpimän todin höyry suloisesti keskeyttivät laivan kannella vallinnutta vilua ja pimeää.
"Tyven ja alapurje!" alkoi kapteeni; "minä saan loikoa tässä kuin säkissä, ja ennen päivänkoittoa kyllä kruununveneet kiertelevät neitistäni kuin ankeriaat mädännyttä kalaa. Mitäpä on tehtävä, minä en pääse paikaltani tikahtamaan."
"Ei hätää, herra kapteeni", vakuutti vanhus, pistäen kohmettuneet kätensä uuniin liki tulta, "kyllä päivänkoitossa kylliksi tuulta tulee, ja veneet venyvät maalla kaiken yötä."
"Kiitos ja kunnia sinulle niistä sanoista, vanha kumppani, ja hyvä lasi myöskin tietysti. Jaakko! katsos, onko teepannussa vettä, ja laita vahva paukku ukolle. — Luuletteko siis tulevan tuulta päivänkoitossa?"
"Ja päälliseksi oikein navakka merssipurje-tuuli, jos pilvihattarat muuten eilisiltana oikein taivaalla kulkivat", vastasi ukko; "kyllähän se taitaa tulla vastaiseksi, mutta kunhan vaan hyvästi puhuu, niin kyllä merimies eteenpäin pääsee."
"Kunhan vaan on kylliksi tuulta, kyllä merimies aina pääsee; eikä kukaan luovija ehdi tarttua Lemmettären liepeihin. Vaan sanopas, vanha perämestari, mitenkä kauppa käy meidän kaupungissa? Pääsikö Vellamo kotiin eheänä? Se läksi Lyybekistä samana päivänä, jona minä sinne jouduin; sillä oli hyvää tavaraa kannen alla."
"Kaikki se hyvästi sai säilyyn, paitsi kahta rommitynnyriä, joiden kanssa ammuttiin upoksiin vielä päällisiksi minun vanhin poikanikin", vastasi ukko, ottaen aimo kulauksen, joka vaikutti lasissa yhtä suuren luoteen, kuin se ennen oli tulvillaan.