Reipas nuorukainen viskasi paikalla kädestään nuoranpään kannelle ja lensi kuin orava ylös mastiin.
"Pistä lyijyä hyljepyssyyni", sanoi ukko hyvin tyynesti toiselle pojalle, pitäen samalla venettänsä hyvin päin tuuleen, helpottaakseen pojan työskentelyä mastin nenässä.
Ukko-vanhuksen ollessa aluksessaan tuossa neuvottomassa tilassa vallitsi tulliveneessä yleinen riemu. He olivat heti huomanneet ja arvanneet, mikä hyvä oli tuosta onnistuneesta laukauksesta, se kun esti pakolaisen pääsemästä niemen päällitse, ja ehkäpä ehtisi hänet saada kiinnikin, ennenkuin haarukka oli korjattu. Sen ensi voiton ilo saattoi samassa, kun ajettavan aluksen purje putosi, punssipullon ja lasin kiertämään siellä kädestä käteen.
"Juokaamme minun laukaukseni muistoksi ja toivoen enemmän tuulta sinun purjeihisi, veli", huusi luutnantti, kokkatykin luona ottaessaan täyttä lasia, iloisesti ystävälleen ja virkaveljelleen, joka perää piti; "laske, laske alemma! Saakaamme kiinni tuo veitikka, ennenkuin hän selviää pulastansa; katsohan, miten sitä tuuli painaa."
"Tuo kirottu enkeli tuolla huipussa", vastasi toinen, "valmistuu, ennenkuin arvaammekaan. Kas vaan, se kiipeää jo alas. Niemen päällitse he kuitenkin saavat jättää menemättä."
"Lempo vieköön!" huusi luutnantti, "onhan sen puomipurje taas yhtä kauniisti ylhäällä kuin ennenkin. Jospa hän olisi vaan kähninyt vielä muutaman minuutin. Mutta panenpa vetoa, että minä ammun sen upoksiin, kunhan vaan pääsemme selvemmälle vedelle, luodon alle kumpikin."
"Olkoon menneeksi! Jos pidät sanasi, saat maalla höyryävän punssimaljan", myönsi toinen. "Paneta kuula tuliputkeen ja koeta!"
Ryhdyttiin murhaaviin varustuksiin. Molemmat alukset, pakeneva ja ahdisteleva, laskivat niin kohti luotoa, kuin pääsivät, ja semmoisen matkan päässä toisistaan, ett'ei se näyttänyt enenevän eikä vähenevän. Joka kerta, kun salapurjehtijan alus kohosi jonkin aallon harjalle, näytti se olevan niin lähellä, että tulliveneestä olisi melkein tehnyt mieli huutaa sille. Luutnantti katseli äänettä näytelmää. Vihdoin hän, ikäänkuin unesta heräten, lausui:
"Mitäpä on luonnossa kauniimpaa näköä kuin jalo alus myrskyssä, olkoon se sitte laiva, priki tai jahti? Katsohan tuota pientä alusta, miten se keveästi kuin joutsen sukeltaa aallon pohjaan ja kohoaa jälleen sen harjalle, eikä pisaraakaan vettä ole sen valkosiipiä painamassa. Myrsky vinkuu, merenvaahto kuohuu, ja tuo joutsen painaa alas kylkensä, ikäänkuin luopuen kaikesta vastustuksen toivosta ja ikävöiden vaan elämän taisteluiden vaihtamista lepoon ja kuolemaan; vaan seuraavana silmänräpäyksenä on se jälleen korkealla pystyssä; välkkyen vasten aurinkoa. Jalo alus, oman itsensä tähden rauhoitettu myrskyissä ja merellä; samoin pitäisi sen ynnä sen väen myöskin olla rauhoitettu kaikilta muilta voimilta, niinkuin jossakin kirkossa. Tahtoisinpa olla tuossa aluksessa, saadakseni sieltä päin katsella meidän venettämme."
"Ethän vaan katune vetoasi?" keskeytti hänen mietteensä jotenkin toisentapaisella äänellä ystävä.