"Minä kadun yhtä vähän tätä kuin mitään muuta, johon kerran olen suostunut", vastasi luutnantti; "mutta sääli minun on noita kurjia pahuksia, joita ajamme kuin petoja rannasta rantaan, salmesta toiseen; ovathan hekin ihmisiä ja uskaltavat henkensä, verensä ja elämänsä ja kärsivät vilua ja märkyyttä hankkiessaan kuivaa leipäpalaa itselleen ja omilleen. Tahtoisinpa ennemmin istua tämän kallion suojassa ahvenia onkimassa, niinkuin ennen lapsena monestikin, kuin iskeä tuliputkeni koukkukeihään tuohon kauniisen valaskalaan, joka uiksentelee edessämme."
"Luultavastipa pääset sitä tekemästäkin", arveli toinen; "eipä olekaan niin helppo tavata sitä nyt kuulalla kuin äsken koko raehauli-tukulla. — Se pääsee jo kallion suojaan; pidä varasi ja sano, miten on laskettava."
Tuliputki oli ladattuna; luutnantti tarttui sytyttimeen ja asettihe paikalleen. Vaikka salapurjehtijan alus pikemmin voitti kuin tappasi, päästyään tyynempään kohtaan kallion suojaan, näyttivät kuitenkin alukset sikäli joutuvan likemmäksi toisiaan, mikäli heidän välillään pauhaavien laineiden korkeus väheni, ja kohta voi jokainen huomata, että luutnantti oli voittava vetonsa.
Nytpä pääsi jo tullivenekin tasaiselle vedenpinnalle. Odoteltu hetki oli käsissä; muutamat pikaisesti lausutut ja yhtä sukkelasti täytetyt komentosanat asettivat veneen määrätylle suunnalleen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi veneen-väessä. Tuskin uskalsi kukaan huokuakaan, elämää ilmasivat vaan levottomasti odottelevat silmäykset, jotka purjeiden, köysien ja mastojen välitse, mikä mistäkin reiästä, tirkistelivät pakenevaa venettä. Nyt ei laukaus voinut tyhjiin mennä. Luutnantti kohotti sytytintä.
Samassa pöllähti harvanen savupilvi salapurjehtijan aluksen ympärille, sitä seurasi heikko, tuskin kuuluva paukaus, mutta sen vaikutus tuntui paikalla tulliveneessä: luutnantin käsi herposi, pää painui ja hän itse vaipui sen merimiehen syliin, joka oli täyttänyt tuliputken. Hänen kasvonsa olivat verissä, pienoinen luoti oli musertanut hänen otsansa.
Sill'aikaa, kun tuo tapaus piti hämmästyksissä tulliveneen väkeä ja muutamiksi minuuteiksi sotki sen toimet, juoksi salapurjehtijan vene vakavasti aukean meren syliin ja kiiti kuin ennenkin eteenpäin, kiikkuellen korkeilla laineilla vaahdon ja kuohun keskellä. Vanhus seisoi tavallisuutensa mukaan kylmäkiskoisena ja hätäilemättä peräsimensä vieressä. Semmoisten tapausten harvinaisuus, joita jo oli sattunut, ja toisten, vielä seuravien vaara olivat saattaneet molemmat purjeiden hoitelijat toistensa luo ja lopettaneet äänettömyyden, jota jo kauan oli kestänyt.
"Se kyllä sai palkkansa", alotti nuorukainen, jonka jo tunnemme; "luoti oli velivainajani valama ja hänen silmänsä sitä tällä kertaa tähtäsikin."
"Semmoisia laukauksia ammutaan vaan kerran miesmuistiin", sanoi toinen.
"Sinä näit hänen kaatuvan?"
"Kyllä hän kaatui, eikä silmänräpäyksenkään vertaa liian aikaiseen. Hän piti jo sytytintä tykin päällä; me olimme kuoleman omat, sillä ei hän nyt tyynessä olisi voinut ampua sivutse, jos vaan olisi ehtinyt sytyttää."
"He näyttivät", jatkoi toinen, "jättävän alussa veneensä tuulen ja aaltojen varaan, vaan nyt he taas laskevat jäljestämme. He eivät aio niin vähällä luopua ajostaan."