"Tehkööt, mitä haluttaa", virkkoi nuorukainen; "jos tahtovat purjehtia huviksensa, on meri avoinna. Meidät he kyllä jättävät kiinni ottamatta, kun kerran olemme sen verran edellä ja pauhuisemmilla vesillä, jossa heillä ei enää ole hyötyä tykistänsä. — Mutta mitä kummaa tämä on?"
"Nuoriin, pojat, käännytään!" huusi vanhus. Alus oli silloin jo päin tuuleen käännettynä ja kokkapurje ihan saamaisillaan tuulta toiselta puolelta. Se odottamaton kääntyminen se juuri niin nuorukaista kummastutti ja sai hänet lausumaan ääneen ihmettelemisensä.
Käskyn täytettyänsä ja ensi hämmästyksestään selvittyänsä, katsahti hän ympäri näköpiiriä, huomatakseen sen kaiken syytä. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan tähystellä, kun asia jo oli selvillä, sillä juuri Pitkäsaaren niemen editse näki hän toisen tulliveneen laskevan täysin purjein merelle ja hyvässä myötätuulessa salpaavan tietä hänen isältänsä.
Koetus, jonka vanhus, tarkalla silmällään heti huomaten pienimmätkin asiat, nyt teki, päästäkseen pikaisella kieppauksella takaapäin ahdistelevan tulliveneen kynsistä ja niin selvitäksensä vaarallisesta tilastaan molempien vainoojien välistä, oli niin perin mahdoton onnistuaksensa, että sitä olisi saattanut sanoa suurimman toivottomuuden ponnistukseksi, joll'ei epätoivo olisi ukon tyynelle ja lujalle mielelle ollut missä tilassa hyvänsä ihan tuntematon. Se koe olisi saattanut onnistua ainoastaan silloin, jos tulliveneen perämies olisi ollut ihan taitamaton käyttämään hyväkseen asemansa etuja, jota ei suinkaan ollut olettaminen. Siispä vanhus, kun näki veneen kääntyvän siten, että soveliaimmin saattoi estää hänen aikomuksensa, käänsi silmänräpäyksessä aluksensa takaisin ja kiikkui kohta ihan suoraan maata kohti.
"Nyt hän jättää tavarat ja aluksen Pitkäsaarelle", kuiskasi kokkamies nuorukaiselle, "laineet ovat väkevät ja ranta kivinen ulompana. Jos satumme kivelle ennen aikojamme, niin meidät hukka perii!"
"Ota sydän kouraasi", vastasi toinen; "ei hän anna heille alusta eikä lastia; hän laskee kohti Pitkäsaaren karia ja pyrkii salmelle!"
"Itsemurhaaja hän on, jos sen tekee; pyydä häntä laskemaan maalle, että saamme ruveta purkamaan lastia ajoissa."
"Näetkö häntä?" sanoi poika,
"Vaiti, vaiti, hän kuulee!" vastasi toinen ja vaipui ehdottomasti katselemaan vanhusta, pystymättä enää ajattelemaan, vielä vähemmin puhumaan; hän oli kuin jähmettynyt.
Vanhan salapurjehtijan muoto oli siitä asti, kun hän käänsi veneensä maata kohti, kirkkaampi, vakavampi, melkein kuin jalostunut. Siinä yhtyi elämän virkeimpään ilmestykseen omituinen kirkkaus, joka vakaluonteisissa henkilöissä, heidän erotessaan maan päältä, yhtaikaa ennustaa kuolemaa ja sanoo sitä tervetulleeksi. Vaikea on sanoa, oliko silmäyksessä, jonka hän hitaasti loi avaruuteen, vaaran viehätystä vai jäähyväiset hänen lapsuutensa ystäville, saarille, merelle ja myrskylle. Muutamassa silmänräpäyksessä kumminkin katosi hänen kasvoiltansa kaikki sekavien tunteiden kajastus; jäljellä oli vaan voima yksin, tyynenä, taisteluun valmiina ja toimeliaana.