"Älkää meiltä, armollinen herra, kieltäkö pienoista tupakkatulta ja silmänhuviketta", tinki vanhus typerämäisesti, jommoiseksi kerran oli ruvennut; "meillä ei ole kyökkiä, et kellaria eikä lämmintä uunia kajuutassa, niinkuin teillä, ja me kumminkin kuljemme öillä synkkää merta, vaan te laskette maalle lepäämään."
"Tupakkatulta ja silmänhuviketta, vanha konna!" huusi luutnantti nauraen; "tupakkatulta on se sinulla, kun annat kotiin palaavalle, tupakkaa tuovalle laivalle sillä merkin, missä päin olet valmisna kuljettamaan tupakkaa maalle, ja silmänhuviketta silloin, kun näet sen loistavan kruununveneen mastin latvassa miesten maatessa tai ollessa maalla. Kyllä teidät tunnetaan…"
"Malttakaahan toki, hyvä herra, älkääkä syyttäkö kaikesta meitä, köyhiä luotolaisraukkoja", keskeytti vanhus. "Jos teiltä vene paloi meidän seuduilla, niin minä uskon, että Jumalan tuli oli silloin luovimassa ja salapurjehtijoita etsimässä, vaan erehdyksissä sattui väärään veneesen; meidän pojat eivät suinkaan olleet osallisina niin pahassa pilassa."
"Anna tuolle vanhalle narrille lasi kylmää punssia", sanoi luutnantti nuuskijallensa, "ja sitte, pojat, olkaa valmiit lähtemään. Sinä, ukko-hyvänen, älä näyttäydy minulle merellä toiste, milloin et uskalla seisattua, kun merkki annetaan, jos nimittäin henkesi ja veneesi tahdot säilyttää. Sillä nyt annan sinulle punssia, vaan huomenna ehkä pyöreän kuulan."
"Kiitoksia, herra, hyvästä luvasta ja vielä enemmän siitä, mitä jo sain; mutta kun nyt laskette Pihlajaluodon niemen päitse, niin laskekaa etääkkälti merenpuolitse, sillä nyt on vesi kelvottoman vähissä ja kivet siellä varmaankin tänä iltana kurkistelevat tähtiä."
Vanhan perämiehen näin opastaessa vihamiestään erosivat veneet, ja kumpikin jatkoi matkaansa omalle suunnalleen.
Kohta kehittyi täydelliseen vallattomuuteensa ja suurenmoisuuteensa tuommoinen raju yö, joita merimies sekä pelkää että rakastaa, vaan joita maalla-eläjä tuskin osaa mielessään kuvitella. Äsken vielä vähäväliä tyyntyen puhallelleet heikot tuulenpuuskat yhtyivät kokonaiseksi, taukoamattomaksi pauhumyrskyksi; vesijoukot eivät enää vieriskelleet, vaan oikein repeytyivät kohisten ylös merestä. Vaahtipisarat ja aaltojen tuuleen-eronneet harjat yhdistyivät pilvistä syöksevään rankkaan raesateesen, supistaen yhdessä yön kanssa näköalan niin pieneksi, ett'ei tarkinkaan silmä voinut erottaa, mitä kyynärän päässä oli tai tapahtui. Vanhuksen aluksessa olivat kaikki ison purjeen pienennysnuorat solmitut kokoon ja pieni pursi vedetty ylös veneesen.
Vanha tuttumme seisoi peräsimensä vieressä, purra jauhaen tupakkamälliä hampaissaan niin kiireesti, kuin olisi hänen suunsa ollut mylly, jonka siipiin myrsky puhalsi koko voimalla. Apulaiset olivat kumpikin valmiina purjenuoransa luona. Nyt ei enää ollut aika maata. Pieni alus oli ihan kallellansa, tuulenalus-laita aivan veden rajassa asti, ja jokainen laine roiskutti tuulen puolelta suihkusadetta yli koko veneen. Vanhus kyllä tarvitsi kaiken opitun taitonsa ja erinomaisen tarkkuutensa, voidakseen joka silmänräpäys ohjata aluksen kulkua niin kohti tuuleen, kuin milloinkin pakko vaati, ett'ei se kaatunut kumoon eikä kiepahtanut toiselle puolelle.
Mutta vaikka hän niin ihmetyttävän varmasti hallitsi veneen pienintäkin liikettä ja osasi ikäänkuin rau'aista kahden väkevimmän luonnonvoiman yhteiset ponnistukset, olivat hänen ajatuksensa kumminkin niin vähän kiintyneet hetken ilmiöihin, että hän ihan levollisesti rupesi pakinoimaan kahdekstoista-vuotiaan nuorukaisen kanssa joka hänen vieressänsä hoiteli suuren purjeen nuoria ja puheliaana, kuten ripeämmät luonteet tavallisesti ovat vaaran hetkinä, alotti tarinoimisen:
"Ja jos nyt", sanoi hän, "pikku Lemmetär ei saa kiirutta kotiin, niin sitte se ei tänä syksynä enää tulekaan; mutta löisinpä vaikka vetoa, että, jos vaan tähänkin tyyntyisi, on joku sen pojista jäljissämme ennen huomeista päivänkoittoa; vai mitä luulette, isä?"