"Niinpä niin, joll'ei se jo ennemmin satu tänä yönä löytämään
Saarenmaata tai muuta kuivaa paikkaa", virkkoi vanhus.
"Mitä vielä!" arveli poika. "Sanotaanhan, että sen kapteeni tuntee maan hajua jo kolmen peninkulman päässä ja että hänen päätään alkaa kivistää, jos hairahtuu tulemaan kahden peninkulman päähän. Hänellähän on aukea meri edessänsä, eikä hän maar aiokaan käydä satamassa, ennenkuin tapaa meitä tai muita tuttaviansa."
"Etupurje laputtaa kuin tikka; vedä sitä kiinteämmälle, sinä etuvahti!" huusi vanhus ja jatkoi entistä puhetta: "Mitä hänellä on annettavaa meille, niin antakoonkin heti, sillä joll'emme ennen päivänkoittoa ehdi sisävesille, niin saammepa niinkin aika ankaran kilpapurjehduksen huomenna."
"Vai kilpapurjehduksen!" epäsi poika. "Milloinka sitte on kruununvene ennen saanut kiinni meidän alustamme, isä? Jos se tulisi vastaamme, ennenkuin Pihlajaluodon niemi on takanamme, niin käännällämme keulan toisaalle ja pujahdamme pakoon ulkoväylätse, ja luulenpa, että me kyllä kerkeämme ne kaksi peninkulmaa Pitkäsaaren salmelle, ennenkuin se pääsee edes Pitkäsaaren luodonkaan kohdalle, johon ei taida olla paljoa enempää kuin puoli matkaa."
"Entä, jos toinen tullivene on vastassa Pitkäsaaren salmella?"
"Sitte lennämme ulos merelle. Onpa se kummallista, että ne, niin monta kuin niitä on ja vaikkapa niitä olisi kahden sijasta kaksikymmentä, eivät kumminkaan saa koskaan muuta kuin juoda meidän väylävettämme, jos se heitä huvittaa."
"Tässä, juuri tällä paikalla, jossa nyt purjehdimme, ammuttiin veljesi upoksiin", lausui vanhus, ääni, muuten niin vakavan-tasainen, nyt väräjävänä. Sitte oli kumpikin hyvän hetken vaiti.
"Enpä tiedä, isä, miten oikein onkaan", alkoi nuorukainen jälleen pakinoida, "mutta minä puolestani olen aina peljännyt enemmän kaikkia noita kyselemisiä, tiedusteluja ja urkkimisia, joilla meitä luotolaisia koetetaan hätyytellä, milloin olemme kilpailleet jonkun kruununveneen kanssa, kuin sen omia tykkejä, vaikk'ei kukaan voikaan kieltää, että he ampuvat jotenkin hyvin, varsinkin tyynellä ilmalla. — Nyt tuntuu minusta tuuli jo vähän heikkonevan; taitaapa jo taivaskin ruveta selvenemään."
"Minä olen jo elänyt viisi vuotta seitsemättäkymmentä, kuudes kulumassa", lausui ukko, "mutta eipä koskaan ole sananenkaan tuomarin suusta käynyt niin liki päätäni kuin noiden tykkien raehaulit kyllä kymmenestikin. Kun kalalokki iskee nuottaan, niin saakoon hän haulisateen kylkeensä siinä, jos sitä kerran tahdotaan ampua; sillä, jos se kerran saa särkensä otetuksi ja pois lentäneeksi, on liian myöhäistä etsiä sitä toisten joukosta, jotka istuvat luodoilla tai lentelevät salmekkeilla. — Päästäkää auki purjeiden helmat! Tuuli on kuolemaisillaan. Tuoltahan taitaa jo tähtikin pilkuttaa tuulen päältä."
Pakinoiminen päättyi, ja nuorukainen hypähti tekemään, mitä käskettiin.