Niin hilpeästi loisti lies',
Vaimonsa vieress' istui mies,
Ja lapsijoukko suloinen
Se näytti vasta rukoilleen,
Se näytti miltei uskovan
Ett' templi heill' ol' majanaan.
Loi pöydän päässä kynttilä
Valonsa, ainut töllissä;
Sinnekkin ruokaa laaditaan,
Vaikk' ei käy kukaan maistamaan.
"Kenenkä paikka?" kysäisin:
Sanottiin: "hyvän enkelin."
Jenny.
Näinpä äiti kerran kertoi mulle:
Lasna ollessas tääll' asui tyttö,
Kuudentoista vuoden vanha Jenny.
Ommellen hän istui kammiossaan,
Ompel' uutteraan yöt päivät usein,
Omaks' ynnä äitins' elätteeksi.
Ol'pa sentään ihme ettei tästä
Nuoren neidon terveys ja iho
Haittaa kärsinyt. Hän oli sorja,
Kaunis monen mielest', uhkee, hieno;
Posken hohde ei se ruusun ollut,
Eikä liljankaan, vaan kumpaisenkin
Sekoitusta, liljan, jos se saisi
Veripiskon lainaks' ruususelta.
Semmoinen se, vaiti ommellessaan.
Vaan kun ylös katsahtain hän puhui,
Erityinen lämmin riemun sävy
Lensi kasvoilleen, kuin konsa kukan.
Päivän pilke kalvehesta keksii,
Ja sen terä kastein pirskoteltu
Kiiltää helmin tuhansin ja hymyy.
Eipä näinä hetkin muistettukaan
Katsella, kuink' impi oli kaunis,
Nähtiin enkelin vaan hymyhuulin
Välkkyvän, miss' äsken kasvot kukki.
Kaupungissa käymästä tul' äiti
Kerran kotiin. "Lapseni", hän lausui,
"Valmistaudu kohtaamaan nyt luonas
Ylhäisiä. Eilen nuori kreivi,
Uljaan paroonittaremme heimo,
Saapui. Vartovanpa rouvan luullaan,
Että vanhint' tytärtään hän kosii.
Huomennapa kaupunkimme kaikki
Nuoret herrat laittaa tanssikemut,
Kiitollisna kunnioittaaksensa
Paronessaa perheineen ja kreivii. —
Tyttö kultain, muiden iloitessa
Saat tääll' yksin istuin reutoella,
Sääntää muiden puvut, jättää omas.
Jos meill' olot ois kuin muinen, saisit
Siekin, tyttö parka, kutsukortin,
Tanssiss' saisit loistella kuin muutkin;
Poiss' se aik' on."
Muut' ei ehtinyt hän —
Ovi aukes, tamineissaan airut
Astui sisään, kauniin immen käteen
Kortin oiens' hän ja lähti. Hohde
Ilon luoma lensi otsan yli,
Nimensä kun kortissa hän huomas.
Mutta hohde vaan, mi kohta haihtui
Ensi tuokiossa. "Äiti kulta",
Tyynen totisna hän lausui, "aika
Sentään siks' on kallis mulle, jääkööt
Tanssit sikseen. Muille neulominen
Nää kaks' päivää helpottaa mun työni
Viikoks', ehkä useemmaksi eespäin."
Lausui. Mitä äiti lie ja tytär
Muuta haastelleet, sit' ei oo kuultu.
Mutta tunnin parin päästä vaunut
Pihaan seisahtui. Ja paronessa,
Ryökynöineen ynnä uljas, kaunis
Nuori kreivi, ääneens' ilvehdellen,
Maahan astuivat ja siitä oitis
Kammariin, viel' ovess' suottaellen.
Neidon luo, jok' ompelulta nousi
Nöyrään kumarrellen, "armo" astui
Suopeaan ja suvaits' sormellaankin
Silittää sen hentoo ruusuposkee.
"Jättäkää nyt, ystäväni, oitis
Mit' on teillä tekeillä; mä yksin
Nää kaks' päivää omistaa teit' tahdon."
Samallapa katsahtain myös kreiviin
Hymysuin hän haasti: "Myöntäkääpä:
Kannattiko vaivaa vaunut jättää?
Sievä valkotukka — eikö totta?"
Kerrotaanpa hienon hymyn, jossa
Toinen puol' ol' pilaa, toinen totta,
Sorjan herran viiksill' liihotelleen,
Kun hän ään'ti nyökkäs myöntyvänsä.
Mutta nuori neito, näyttämättä
Huomanneensa ilveilystä, painoi
Päätään sievää kutrikasta hieman
Armo-rouvalle ja hiljaa virkkoi:
"Nää kaks' päivää olen estyneenä
Omalt' ompelultani. Äiti tahtoo
Huomenna mua käymään tanssiloissa."
Vääntäin suunsa ilkun ihmetykseen
Kääntyi paronessa tytön äitiin:
"Hoh!" hän sanoi, "sepä kohteljasta
Heittää oma hyöty, suodaksenne
Meille kauniin tyttärenne seuraa.
Onko täyttä totta tuo vai voiko
Ehkä muuttaa päätöstänne, rouva?"
Vanha vaimo vilpitön kun äkkäs
Kevyen tuon lauseen röyhkeyden,
Pahastui ja kohden astui, virkkain:
"Paronessa, kaksi vuotta on jo
Tämä lapsi omin heikoin sormin
Itsens', äitins', siskons' elätellyt.
Lukea voi ne harvat hetket, jotka
Hän täll' aikaa levolleen on suonut.
Nytkin — hän on vasta ensi kerran
Kutsuttu — mun täytynyt on pyytää,
Torua, kehottaa ja käskeäkin,
Ennenkuin hän muistamaan on saatu
Omaa pukuaan eik' aina muiden.
Riitaa maksoi, mutta kerran täytyy
Hälläi olla hauskaa niinkuin muilla."