Arabian hietakorven luolass'
Asui eräkkäänä Eukharistos,
Ihmislempee, kokenut ja viisas.
Usein häneen turvas seudun kansa,
Konsa jonkun mieltä huoli painoi.
Saapui kerran hänen luokseen vaimo,
Äsken syntynyttä lasta kantain;
Kalpee hän ol', lapsi kalpeampi.
"Isä, mistä lohdutusta löydän?" —
Lausui hän — "tää laps' on kuollut, kasteen
Pyhän veden koskematta päätään.
Hukass' on se, ah! ei koskaan saane
Kristuksen se valtakunnast' osaa."
Eräkäspä nuhtel': "Miksi, vaimo,
lapsen annoit kuolla kastehetta,
Jospa vaikka hätäkastehetta?"
Äiti parka alkoi vaikeroida:
"Isä, erämaassa synnytin mä
Lapsosen, ei siellä ollut vettä,
Päivä poltti päältä, santa alta;
Huokuut, kyynelet vain siell' ol' mulla."
Silloin ukko heltyi, tuumiin vaipui,
Mietti hetkuisen ja harmahitten
Kulmakarvain päälle käden nosti.
Vihdoin vankka aatos hälle kypsyi,
Ja hän lausui lemmen-rauhallisna:
"Vesi kyll' ei tee sit' itsestänsä,
Mutta henki, jok' on veden kanssa.
Rauhoitu, on lapses pelastettu!
Herran henki erämaassa kastoi
Sen sun huokuillas ja kyynelilläs."
Rukous.
Hurskaiss', iloisissa jutteluissa
Atrialla istui vanha Luther
Tavan mukaan ystävineen kerran,
Kun yks' heistä alkoi päivitellä:
"Paha mailm' on, kurja elettävä,
Täynnä tyhjää puuhaa, turhaa hommaa;
Eipä kumma, että moni etsii
Luostarista ikävöimää rauhaa.
Minuakin tuo mailman taukoomaton
Touhu kiusaa ilki-äänillänsä.
Vieressäni pitkin päivää aina
Kolkutellaan, lyödään, vasaroidaan;
Vaikka kuinka varhain herään, häätää
Pajankalke aamuhartauttain.
Luther lausui: "Miksi häiriinnytkään?
Mieti ennen: Nukuin liian kauan.
Kuules, ehtinyt on hurskas naapur
Nousta jo ja alkaa rukoustaan;
Työ ja ahkeruus on rukousta.
Tosiaan kun musta seppä herää
Aatellen: "On Herra mulle suonut
Päivän taas ja voimat tehdä työtä",
Sekä takomaan käy reippahasti,
Senpä huohotus on Jumalalle
Yhtä rakas kuin sun huokaukses,
Taivaan usta kolkuttaa sen moukar'
Ehkä lujemmin kuin rukoukses."
Khrysanthos.
Alkupuolla kristikirkon aikaa,
Uuden maailman kun loistaessa
Vaalen' maa ja usea uskovainen
Silmäns' siitä kauhumielin käänsi.
Asui Atheenassa mies Khrysanthos.
Varhain, ennenkuin viel' la'en päältä
Ruskee tukka kuihtui, kevään ruusut
Posken jätti, korkee otsa uurtui,
Ol' sen korviin sana soinut, rinta
Riemull' auennunna Kristukselle.
Mutta hänt' ei uusi syntymänsä
Saanut kammomaan, mit' elämässä
Pyhäks', armahaks' hän arvas ennen.
Vihaamaanpa hänt' ei koskaan saatu
Maata, jossa häll' ol' isänmaansa,
Kaunis Hellas; ihanteensa aina
Ol' Atheena, kirkas templikylä;
Hekkumaanpa vielä sielu suli
Äidinkielen joka ääntehestä.
Hellaan kielen kannelsävelistä.
Uskolaisens' umpimielet, synkät
Pyrki metsiin hiljaisiin, ja jylhäin
Kolkkoin vuoriluolain pimennoissa
Mailman viettelyiltä kätkeytyivät;
Hän vaan kirkkaana kuin ensi aamuns',
Suoran' astui, tyynnä, maltillisna,
Hopeehapsin elon hyörinässä.
Lasten tarut, miesten sanat tarkkas,
Kuulemass' ol' torilla, kun kansaan
Puhuja iski äänens' ukkosella,
Osaa otti päätöksiin ja laski
Ääntöliuskans' uurnahan, kuin muutkin.
Väliin taas, kun väsyneenä päivän
Huolista ja töistä, etsi rauhaa
Ja rukouksen aaltoon henki tahtoi
Pestä pölyt siiveltään kuin joutsen,
Ei hän mennyt korven kolkon luoliin,
Vaan miss' Salamin salmi kuullakkainna
Hymyy rannan vehmastoille, siellä
Piiniain ja laaker'puiden alla
Kävellen hän nautti viileyttä,
Lemuja henki, silmäs ulapalle,
Laskiessa auringon ja altoin
Kuvastaissa iltataivaan ruskoo.
Elellen näin, nyt kuin ennen, vanhus
Sûnion huipull' illall' istui kerran.
Povellaan ol' kokoon-pantu kääry,
Suuren pakanan Sofokleen teelmä,
Jalon laulajan, ja kääryn reunaan
Piirrettynä: "Oidipûs Kolôneus."
Lukenut hän äsken oli draaman,
Muistissaan sen ilmeet vielä viipyi,
Lauletulla seudull' liiti silmä.