"Oi Kolônos", runoojaa hän säisti,
"Seutu kaikkein kauniin ilman alla,
Lempee, kirkas, kuulakka Kolônos,
Missä metsän vehmastossa viihtyin
Satakieli helein virsin kiittää
Tummaa muurikietolasta, pyhää
Bakkhon marjapuuta varjokasta,
Myrskytöntä; — missä Dionysos
Kirmaa kuuluin kasvattajain kanssa;
Naisjumalten kutrissa narsissi
Loistaa, taivaan-kaste lehdillänsä:
Krookos[1] kellertää, ja vilkkaat lähteet
Juottaa virtoj', Afrodite ajaa
Kultasuitsin runotarten kanssa!"
[1] = Sahrami.
Pakananpa laulust' innoissansa
Näin Atheenalainen kotiseudun
Ihanuutta maalas — värit kyll' ol'
Pakanan, vaan lämpö kristillinen —
Niinpä nuorukainen, pyhään oppiin
Varhain viehätetty kuin Khrysanthos,
Vitkaan käyden luontelihe, kunnes
Seisahtui hän ukon jalkain juureen,
Vaiti, kädet ristiss' yli rinnan.
Kasvoiltaanpa vivahteli varjot
Surun, suuttumuksen, inhon, säälin,
Silmäns' oli luotu pergamenttiin.
Kauan mietteissään hän seisoi, vihdoin
Vaiti-olon katkais, lausuin: "Ukko,
Kutsuttiinhan suakin kerran valon
Pyhään valtakuntaan, valuivathan
Sunkin rintaas armon lämpösäteet —
Niin mä kuulin; — mutta kuinkas elät?
Tuolla missä mailman lapset turhaan
Teuhaa, kärkkii, riehuu, rehkii, hukkuu,
Missä milloin posken purppuralla,
Milloin hyllyhuulten myhäilyllä,
Milloin muilla symboleilla horna
Merkinnyt on omans', siellä, vanhus,
Häärit, riehut, riemujas sa nautit.
Harvoin yksin nähdään sua, ja jos se
Joskus sattuukin, et Vapahtajaa,
Maan ja taivaan herraa, avuks' huuda;
Vaan, ihastuneena myrkylliseen
Tenholauluun, kuiskaat huulin, joita
Valkaisee jo tuonen tulomuisku,
Afroditeen nimee ja Dionyson.
Mikä loppu tullee? kauheasti
Kostetaan viel' uskorikkos sulle;
Sinä kerran armoliittoon päässyt,
Hirmu-osan liekkijärvess' saatkin,
Toivoton kun kadotus sun nielee;
Itkein et saa kyynelt' itketyksi
Janohos, ja kieles kuiva raukee,
Avukses kun ikiturhaan anot
Olottomia satujumaloitas."
Näin hän lausui. Tyyni, niinkuin illan,
Vanhuksen ol' muoto. Katseen loi hän
Nuhtelijaan: "Nuorukainen tuima,
Rauha! Uskos vankka on, mun mieleen'
On ken uskoo. Vastaa sentään, voiko
Nuori ruskee silmäs, tuomitessais,
Nähdä läpi sy'änten, munaskuiden?
Älä tuomitse, niin tuomion vältät,
Sanoo Herra. Hurskas, uskollinen,
Lempee, iloinen ja sietäväinen
Kristitty käy mestarinsa jäljiss!
Rakkautt' uhkuu uskonsa, ja, poikan',
Rakkaus on laupias, se sietää,
Ei se paisu, riehu, eikä pahaa
Aattele, ei vihan vimmaan ylly.
Rakkaus uskoo kaikki, toivoo kaikki,
Kärsii kaikki eikä koskaan uuvu.
Nuorukainen, jos sull' oisi usko
Siirtää vuoretkin ja nostaa laaksot,
Rakkaudetta oisit tyhjä varjo."
Lausui näin, ja lempeästi nuorta
Kätellen sen veti vierellensä;
Samall' louhell' istuivat nyt kahden.
Päivä vieri, himmeämmin hehkui
Länness' aurink', unta tuuli etsi,
Hellaan taivaalt' illan rauha laski.
Ei nyt tähän tauluun ukon silmä
Viehtynyt, vaan nuorukaiseen yksin
Silmä ynnä aatos kiintyi. Kauan
Ääneti hän istui, vihdoin virkki:
"Sorja sulho, ellei vanhan neuvo
Mieltäs pahoittanut, suo mun vielä
Seikkaa kysellä sult', ehkä kahta.
Kun sun kasvos soikeat ma näen,
Otsan, nenän uljaat oikoviivat,
Kun sun sorjaa kieltäs kuulen, jossa
Ionian ja Atthiin[1] murteet yhtyy
Sointuun suloiseen, kun tuomitsetkin,
Tiedän Helleeniks' sun. Mutta lausu,
Millä paikkaa kasvanut oot? Ehkä
Joku Arkhipelagin armas saari
Näki syntys, Samos, Naksos, Paros,
Mitylene? Ehkä päivään pääsit
Rikkaan Aasian rannall'? Iloissaanpa
Isäs sun, jos missä synnyit, nosti
Sylihinsä, onnen unta nähden."
[1] = Attikan kielimurre.
"Delos", äänell' leppeemmällä vastas
Miesi, "aaltoin huuhtelema Delos
Ol' mun kotimaani, Kallinikos
Se, jok' isän' maallinen ol' ennen,
Toisen oon nyt taivahasta löynnyt."
"Kallinikos", virkkoi vanhus jälleen,
"Ei oo nimi outo; Delon saarell'
Ol' hän muinoin vieras-ystäväni.
Oi! sen saaren vihreen vielä muistan,
Lauluin ylistellyn, jumaloille
Armaan, mieluisan Dianan, Foibon
Synnyinmaan, sen korkeet harjut muistan,
Sypressein ja seetrein varjostamat,
Ja sen laaksot — Nykton laaksot muistan,
Sitran jumalalle pyhitetyn.
Maata mont' oon nähnyt, kuljeskellut
Pelopin niemelt' Thessaliaan, nähnyt
Hellaan-merten saaret, salmet kaikki;
Mutt' ei mikään maa mua viehätellyt
Niin kuin Delon laakso templineen ja
Lehtoineen ja siin' ol' isäs mökki.
Nuorukainen, nähtyäs niin paljon
Kaunist' elos aamust' asti, vastaa:
Synkätkö on mailman kuvat kaikki
Sulle, eikö sielus pohjaan jäänyt
Yksi muisto, jota siedät, säästät,
Aioiltas, kun viatonna vielä
Nykton kukkain keskell' leikit, uinuit?"