Haane sukuaan ol' suomalainen;
Talvi seitsenkymmenes jo hältä
Perityssä talossaan ol' vierryt.
Itse vanha, hän ol' nuoret poiat,
Kaksoiset jo kolmet kasvatellut;
Vanhin pari seitsentoista vuotta,
Nuorin vasta viisitoista täytti.
Sorjat, voimakkaat ol' poiat kaikki,
Niinkuin virrat kevättulvillansa;
Jos ol' joku muita uljahampi,
Veipä varmaan voiton aimo *Tuomas*,
Toisen kaksoisparin vanhee veljes.
Hänpä, vaikka ryysyt yllään, loisti
Niinkuin tähti pilvi-siekaleista;
Vaikka hän ois minkä työnkin tehnyt,
Hänt' ei kenkään vihata ois voinut.
Vihaavan hänt' isä sentään näytti;
Niinpä myöskin hänen veljiänsä.
Heit' ei kohdellut kuin lapsiansa,
Ei kuin vanhan päivän turvaajoita,
Vaan kuin orjiaan, ja kurjemminkin,
Niinkuin järjettömiä olennoita.
Näin ne eläneet ol' lapsest' asti,
Ja jo joutui päivä, jona päätti
Nuorin pari viisitoista vuotta.
Kirkas aamu koitti metsän takaa,
Hattaraa ei taivahalla nähty.
Oljiltaanpa nousi veljesjoukko
Iloissaan, kuin päivä ennustettu.
Mutta tupaan isän luo, jok' yksin
Siellä asui, arkeillaan ne lähti;
Nuorimmatpa nöyrästi nyt astui
Ees ja tarttui taaton käsiin lausuin:
"Isä, suo nyt meidän ilotella,
Joutilaina tänään veljinemme,
Viisitoista vuotta täyttäneinä!"
Kolkkona kuin talvi äijä kuuli
Lauseen, kipristellen kulmiansa
Virkki: "Mikä tänään laiminlyödään
Huomennakin laiminlyödyn jättää.
Kyntämättä maat on, menkää kyntöön!"
Vaiti vainiolle kaikki lähti,
Veräjällä virkki Tuomas: "Veikot,
Jos näin oikein isän silmiin, tänään
Työmme maksaa kultaa; myydä voipi
Joka hikihelmen kuusenneulaan.
Tänään täytyy kovin ponnistella,
Tuiman tarkastuksen tuopi ilta."
Tuomaan tuota käskiessä, kohta
Kaikki auranterät peltoon painui.
Päivän noususta sen laskuun asti
Syömättä ja lepäämättä astui
Kukin määrätyitä vakojansa.
Vaan kun illan varjo pellon peitti,
Yksi sarka vaan ol' kyntämättä.
Silloin sinne saapui myöskin vanhus,
Huusi koolle poikansa ja alkoi:
"Tosin työnne sujunut on teiltä,
Vaan jos oltais ahkerammat oltu,
Paremminkin sujunut se oisi.
Kaikkia en rangaista ma saata,
Yksi onkin muita syyllisempi,
Hänpä edestään ja muiden eestä
Rangaistakoon; kuopass' ahtahassa,
Pirtin paksuin siltahirtten alla,
Istua saa syypää suljettuna.
Kolmen yön ja päivän vaihetusta
Älköhön sen himmi silmä nähkö,
Kolmen yön ja päivän virvoketta
Älköhön sen kuiva kieli saako."
Lausui näin ja läksi, suu ja silmät
Täynnä kiukun tulta, mutt' ei sydän,
Joll'ei pettäneet ne kyynelmarjat,
Jotka, kun hän kääntyi, posken kastoi.
Yönpä helmaan hiljaa maa jo untui.
Tuvassaan jo Haane ukko nukkui,
Veljet pirtiss' olkivuotehellaan,
Nukkumatta, vaikka nukkuvinaan;
Toisiaan he torkkuviksi vartoi.
Luullen toisten nukkuvan jo nousi
Nuorin, *Jaakko*, vuoteeltaan ja läksi
Tupaan isän luo ja lausui: "Isä,
Minä rikoin; jouten juoksennellen
Synnyinpäivänäni riemuttelin
Huoleti ja unhotinpa kynnön.
Rankaise mua yksin, ällös muita!"
Vanha isä vastas: "syytäs myöten
Huomenn' olet saapa rangaistukses."
Jaakko lähti levollensa jälleen.
Taas kun toisten nukkuvan jo luuli,
Kaksoisveli *Kustaa* vuoteeltansa
Läksi tupaan isän luo ja lausui:
"Isä, kosto kohdatkoon mua yksin,
Niinkuin mä sen yksin ansaitsenkin.
Syntypäivälläni penkereiltä
Veljilleni vattuja ma juoksin.
Mun on yksin syyni eikä muiden".
Vanha isä vastas: "Syytäs myöten
Huomenn' olet saapa rangaistukses."
Kustaa lähti levollensa jälleen.
Taas kun toisten nukkuvan jo luuli,
Kolmas veli, *Eero*, vuoteeltansa
Läksi tupaan isän luo ja lausui:
"Isä, jos sä kuritusta aiot
Kellekkään, on vika mun, ei muiden.
Juoksin joutilaana kaislikossa
Sorsan poikasia kivitellen:
Multa jäi se sarka kyntämättä."
Vanha isä vastas: "Syytäs myöten
Huomenn' olet saapa rangaistukses."
Järjestään näin kaikki veljet käyvät
Isän luona, saaden saman vastuun;
Tuomas yksin käymättä on vielä.
Hän kun keksi veljestensä käynnit,
Heti heidän aikehensa arvas,
Malttoi mieltään, kunnes kaikki nukkui,
Sitte läksi isän luo ja lausui:
"Isä, kuules seikkaa kyllä kummaa!
Tuossa äsken nukkuvan kun näytin,
Istualleen nousi vuotehille
Veljet, ja kun jäin mä yksin ma'ata,
Kuiskivat he hiljaa keskenänsä:
"Veljet, kaikki tietää yksin Tuomaan
Syyksi rankaisun, mi meitä uhkaa,
Kuin myös, että vikansa hän myöntää.
Vaan niin usein syystämme hän kärsi,
Että kärsikäämme mekin kerran
Hänen syystään". — Taas kun kaikki näytti
Nukkuvan, näin milloinkin mä minkä
Ulos hiipivän ja palajavan.
Arvasinko heidän asiansa?
Lempi heille sanat saatti suuhun,
Sillä velkapää mä olen totta."
Särjetyllä äänell' äijä vastas:
"Mene, kostos huomenna sun kohtaa."
Tuskin aamurusko kultasiivin
Ehti lentää lainehista metsään,
Kun jo vanhus poikiansa kutsui.
Jylhän-jynkkä valkohapsineen se
Pyhävaatteiss' istui pöydän päässä,
Raha, isänmaansa lahja, riippui
Sinitakin rintapieluksesta.
"Kuka teistä", kolkkona hän kysyi,
"Seisoo tässä rikos hartioillaan?"
"Minä", kaikui joka veljen suusta.