Sulku, joka seitsentoista vuotta
Lapsilt' isän itkutulvat kätki,
Särkyi nyt, ja pannen sormet ristiin
Lausui hän: "Oi kiitos Herran! täytin
Lupauksen, eikä isänsydän
Särkynytkään, lasten' vihatessa.
Poiat, joit' en enää aio pitää
Orjina, vaan lapsin' armahina,
Kuulkaat mitä haastaa vanha isä:
Nuorna palvellessain likikyläss'
Isän näin ja kuus' sen pulskaa poikaa,
Mutt' ei vihamiehetkään niin julmat
Keskenään voi olla kuin ne veljet;
Heidän yhtyessään puhui puukko,
Toistaan sivutessaan sinkoi kivi.
"Voi!" ma mietin, "paremp' olla ilman
Armaan vaimon suomaa suloisuutta,
Kuin on vuosikausin pelvoss' elää
Että semmoisilla pedoill' ehkä
Täytän maamme; tuuma toimeen pantiin.
Puolisataa vuotta jo mun päätän'
Painoi, vaan ei ruumiin vankkaa voimaa
Vuodet sortaneet, ei sodan vaivat.
Noin mä kerran sysihaudall' istuin
Yöllä, kun yht'äkkiä mun luonain,
Liekin leimahtaissa, miesi lausui:
Tässä näät sä häijyin veljein isän!
Älä säästä suontes suurta voimaa
Syötäväksi hautas matosille.
Ota vaimo, siitä poiat maalle;
Oppikoot ne hädäst' yhteisestä,
Mit' ei onnest' oppineet mun poikan'.
Näin hän. Tuulen tulta kiihottaissa,
Miesi katos saman tien kuin tuli.
Hän se neuvoi, Luoja luonnistutti.
Vannokaa nyt Herran nimeen, poiat,
Että niinkuin tähän asti teidät
Sulo-sopu liitti, vastakaan ei
Mikään turva, vaara, riemu, tuska
Toisen veljen liene, jok' ei toisen,
Jos vaan elon päivät teille suodaan;
Niin ei murhe, tuimuuteni tuoma,
Hyödytönnä haudassain mua pilkkaa."
Esihin nyt Tuomas astui lausuin:
"Suloisinpa onkin tämä vala
Eikä totta työläs täyttääksemme.
Miksi emme, ollessamme orjain
Arvoss', eikä poikain, täältä menneet,
Muualt' onnee etsimään ja leipää?
Siks' ett' ero oisi raskas ollut.
Toinen toistaan tahtonut ei jättää.
Mekö maailmalle hajoisimme,
Niinkuin teerenpoiat metsikossa,
Joille metsästäjä murhaa miettii?
Vaivan aikana näin arvelimme,
Samoin teemme onnen hetkinäkin."
Herran nimeen vannoi veljet kaikki,
Että niinkuin siihen asti heidät
Liitti sulo-sopu, vastakaan ei
Mikään turva, vaara, riemu, tuska
Toisen veljen oisi, jok' ei toisen,
Jos vaan elon päivät heille suotais.
Näin ne vannoi, mutta vanha isä
Valan kätki riemuin sydämmeensä.
2.
Kadonnut jo oli rakas rauha,
Poltto, surma Suomen seudut täytti,
Miehet kaatui, naiset pakoon pyrki.
Lintulahden, Saarijärven mailta
Surulliset sanat saatiin Perhoon,
Lapuan ja Kyrön tasangoilta
Tietoj' iloisempia ei tullut.
Pitkän pöydän päässä tuvassansa
Istui harmaa Haane poikinensa
Murkinoiden, koska pakolainen
Kahdentoista vanha poika pääsi
Talohon ja tupaan tultuansa
Hengästellen huusi: "Haane isä,
Herra varjelkoon teit'! Yöllä poltti
Kaksikymment' tuimaa ratsumiestä
Peitsikästä talomme; ne lepää
Kirkolla nyt matkallansa tänne,
Ennen iltaa lienevät jo täällä."
Vihoissaanpa vanhus nousi, lausui:
"Herra mulle kyllä kuusi poikaa,
Jäntevää ja hartevaa, on suonut;
Vaan jos niit' ois vaikka kaksitoista,
Tokko kukaan ilomielin lähtis
Isänmaan ja kodin eestä kuoloon?"
Lausui näin ja seinän vaarnalt' otti
Tyynnä kiväärinsä ruostuneen jo.
Ylpi-hymy suullaan Tuomas virkkoi:
"Vanhoillen ei sota-aseet sovi,
Niinkuin nuorten sydämmiin ei pelko;
Isä, nosta pyssy naulaan jälleen,
Salli mun ja veljesteni koittaa!"
Tuohon ukko mielellänsä suostui.
Veljeksetpä oitis uhkamielin
Tarkat pyssyt nahkaverhoinensa
Heitti ollalleen ja käteen sieppas
Karhukeihäät lyhkäiset ja vahvat.
Näissä aseiss' astui kaikki matkaan
Ääneti, mutt' aikoin mielessänsä,
Missä ikään vainolaiset nähtäis,
Surmaan syöstä net, tai itse kuolla.
Tuskin puoli neljännest' ol' käyty
Kaitaa kappel'kunnan tietä eespäin,
Kun jo Tuomas veljillensä virkkoi:
"Veikot, menkää tietä tuonne asti,
Kussa kaartuu lampi laakson notkoon;
Yläpuolla nummen puiden takaa
Vainolaista sopii odotella.
Ennen iltaa tuo ei vielä tulle,
Jos tien varrelt' ensin talot polttaa.
Sillä aikaa viivyn hetken tuolla
Torppasessa maantien vierisessä,
Tyttö kulta tuloain siell' uottaa."
Haastoi näin ja poikkes torpan tielle.