Veljet vitkaan astuen jo ehti
Määräpaikkaan, missä lammen luota
Honkanummi nousi laakson laitaan.
Siellä viidan väijyksissä piillen,
Pitkin tietä kaikki katselivat.
Tuskin kauemmin kuin metsämiesi,
Mentyänsä kevät-aamun koissa
Teeren soitimelle, suojuksessaan
Uottelee, kun laskee soija maahan,
Sotahuudoin lammen rannat täyttäin,
Vartoi veljetkään, kun vihollisten
Tuima joukko loitompaa jo näkyi
Ratsastavan pystypeitsinensä.
Ennen muita huomas heidät *Aatu*,
Tuomas Haanen kallis kaksoisveli,
"Nyt", hän lausui, "kohta kovat alkaa".
Riisukaapa pyssyt huotristaan ja,
Kun on laakson tuolle puolen päässyt
Vihollinen ahteen rintehelle,
Ampukaat, kell' luoti pyssyss' on vaan!"
Lausui näin, ja samass' ehti ahteen
Kukkulalle rajut ratsumiehet;
Ensi-askeleella alamäkeen
Veljein pyssyt paukkuivat, ja luodit
Jähtyi neljään otsaan, kaksi yhteen;
Neljä hevost' irti juoksi, miehet
Nolot kuuttatoista seisatteli.
"Ladatkaatte, veljet!" huusi Aatu
Uhkasilmin piilost' ilmi käyden,
Ja kun sanat kuului, vihollisten
Tuima joukko tuulispäänä ryntäs.
Vikkelinpä veljeksistä tuskin
Ehti ruudit luikkuhunsa heittää,
Saati sitte työntää luodin perään,
Kun jo kukkulalle päästyänsä
Viholliset, harpattuaan maahan,
Oiennetuin peitsin syöksi päälle:
Mutta veljet, vahvoin käsin käyttäin
Keihäit', astui vastaan rohkeasti.
Hälistenpä surman työhön käytiin,
Väistyvää ei, voittavaa ei nähty.
Ensin kaatui ampumasta Erkki,
Ampujanpa kaasi Kustaan keihäs.
Telme yltyi, pisto piston kosti,
Kuusi vihollista kuolo korjas,
Veljeksetkin kaikki verta vuoti.
Vihdoin heist' ol jäljill' Aatu yksin.
Hartioon ja jalkaan haavattuna,
Ryöstetyllä miekallaan hän huiski
Vihollista vimmassansa vielä,
Kunnes saaden surman-piston rintaan
Kuolemaan jo kaatui haavoitellen.
Hänen päänsä irti leikattuna,
Joukon päämies peitsen päähän pisti,
Huohotellen joukkoineen sielt' ajoi;
Kaksikymment' oli tullut — niistä
Kuusi läksi, yksi haavan kanssa.
Mutta synkän metsän polkutietä
Saapui surmatuiden vanha isä.
Eipä poikain mentyä viihtynyt hän
Tuvassaan; hän läksi aseetonna
Neuvomaan heit' oikein ottelussa.
Nyt hän näki ratsumiesten retken
Kun ne loitoll' ajoi nelistellen.
Peitsen päässä Aatun pään hän äkkäs.
Väristessä vanhain jäsentensä
Ukko riensi polkutietä, kunnes
Ehti paikkaan, missä poikain sarja
Sorja vihollisten vieress' uinui.
Harmahista ripsistään hän riisti
Kyynelen ja katsoi ylpeästi,
Luki kuolleet, ystävät ja oudot.
Kaikki poiat löysi, paitsi Tuomaan.
"Miss' on Tuomas? onko eloss' yksin
Eikä täällä veljestensä luona?"
Näin hän lausui. Torpass' etähällä
Istui jalo Tuomas neidon luona.
Aivan nyt hän riisti kullan käistä
Kätensä ja sanoi kauhistunna:
"Silminkö vai niskoinko nyt nähnen?
Sinua, tyttö, silmän' pitäis nähdä
Ja mun niskan' seinää mustunutta.
Mikä aisti loihti nyt tuon ilveen,
Veljet verissään ja surmattuina,
Aatu veljen pääkö peitsen päässä?"
Virkkoi näin ja luodikon ja keihään
Koppoi kätehen ja ulos riensi.
Pitkin tietä vuotanut ol' verta
Ja kun surmapaikallen hän pääsi,
Puiden alla veljein ruumiit löysi
Verissään ja äijän niiden luona.
Metsää kohden käydä ei hän tohdi,
Vaan hän seisoi mykkänä ja kuuli,
Kuinka isä vanhus siinä äänsi:
"Voi mun harmaa pääni! Miss' on Tuomas?
Missä Tuomas? Hänkö yksin väistyi?
Hän se armain poi'istani muinoin,
Hänkö petti veljensä ja väistyi?
Voipa kurjaa konnaa, kavaltajaa!
Arkana kuin Kain hän kuljeskelkoon,
Säikkyin haavan lehden vavahdusta,
Pyytä säikähtäin, mi metsätieltä
Pauhusiivin pyrähtääpi lentoon!
Taivaan hurskas Herra, vainoo häntä,
Niinkuin ennen rakastin ma häntä,
Ja miss' ikään kuollessaan hän herää,
Isänmaa ja heimot hältä kiellä!"
Tuomas kuuli sanat, kauhuun hyytyi,
Eikä isää hirvinnyt hän nähdä.
Niinkuin koira ärsytetty vainuu
Karhun tietä korven loukeroissa,
Läks' hän käymään verten viittotietä
Vaiti, mieless' äänsi murhan nälkä.
Kun hän kotitalon ohi kulki,
Katosta jo tuprus tul' ja sauhu;
Vaan ei Tuomas nähnyt eikä kuullut,
Silmä kiintyi liikkumatta tiehen.
Jop' oli päivä mennyt metsän taakse,
Kun hän ehti kylään kansattomaan.
Liki tietä, pellon kuhilaasta
Poika kurkistellen, varovasti
Viittas kädellään ja hiljaa äänsi:
"Älä sinne käy, sun hukka perii!
Tuolla taloll' lepää vainolaiset.
Niit' on kuusi, niill' on pitkät peitset,
Julmin ratsumies ja vahvin kantoi
Peitsen päässä verist' ihmispäätä."