Kiivaammin vaan Tuomas riensi eespäin.
Vaan kun ensi tuvan oven päällä
Aatun pään hän näki naulattuna,
Kiljaisten hän heitti pyssyn pois ja
Karkas sisään; ensiks kohtaavaisen
Rintaan survas keihään ristiin asti.
Sitte vimmoissaan hän, huolimatta
Asehista, riehui niinkuin kotka
Paljain kourin surmaa, turmaa tuoden,
Tuntematta tuimimpaakaan lyömää.
Milloin yksi, milloin toinen kohtas,
Kurkuin raadelluin ne maahan mursi.
Vihdoin jäljell' ol' vain joukon päämies.
Tuonpa vyötäisiin nyt Tuomas tarttui,
Mursi rikki rinnan, särki seljän,
Jotta kahda taittuen hän kaatui;
Sitte kaatuneelta pään hän katkas,
Surren veljen pään myös ovelt' otti,
Vihdoin haavoist' uuvuksissa, ehkä
Keveemmällä mielin kotiin kääntyi.
Puoliyö jo peitti maan, kun Tuomas,
Kuivin suonin, pääsi isän majaan.
Sauhu, tuhka tuiski sieltä silmiin;
Pihass' ol' vaan lato palamatta,
Sinne läks' hän leposijaa saamaan.
Oven suulle tultuaan hän seisoi,
Kuullen isäns' ääntelevän siellä:
"Keltä kuullen, tokko Tuomas petti?
Josko, josko ei lie pettänytkään!
Anna, Herra, hänen syytöin olla!
Laita hänet tuomaan pedon päätä,
Joka peitsess' Aatun päätä kantoi,
Jott' ois vilpitön hän silmissäni;
Ja sun kostos, jonka hälle huusin,
Vieriköön mun harmaan pääni päälle
Sitte kartanoni tuhkiltakin,
Kaatuneiden poikain' ruumiiltakin
Ylistän sua, että vielä elän!"
Tämän kuullen Tuomas astui sisään:
"Rauha harmajalle päälles, isä!
Tässä minun seisoissan' ei enää
Hengitä sun poikais murhamiehet."
Lausui näin ja isän jalkain ääreen
Vihamiehen tuiman pään hän paiskas.
Lattialta vanhus kavahti ja
Syliins' sulki poikansa, — vaan tämä
Vaipui kohta kuolijaana maahan;
Vaipuvanpa myötä isä vaipui. —
Haavoistansa kuoli Tuomas Haane,
Ja sen vanha isä iloon kuoli.
Mustalainen.
(Kansantarinan mukaan).
Suomess' ei lie nähty mustalaista
Vahvempaa ja uljaampaa kuin *Aatu*.
Hämeen kankahilt' ei löytty pönkkää,
Kyllin lujaa häntä salpaamahan;
Tyrmän halki tunki hän kuin viidan,
Miehet alleen löi kuin ä'es paakut.
Vaan hän olostel' kuin metsän karhu;
Mitä urho kaipas, sen hän otti,
Mit' ei tarvinnut, sen antoi olla.
Osans' saatuaan nyt käräjistä,
Raudoissa ja potein haavojansa,
Kangasalan harjua hän tuotiin.
Keski-taipaleella, missä harju
Soukimallaan halkoo seljät kahda,
Katseen loi hän kauas ympärilleen,
Katseli ja vartialle virkkoi:
"Totta maarin! Suomen salot saaret,
Järvet, rannat, niityt, vuoret kyllä
Tenhoo tänne mustalaista jäämään.
Jos tään pitkän harjusillan päässä,
Missä rannan keltakoivut harvat
Tuolla tummain kuusten kesken heiluu,
Jos siell' armas vaimoni mun kohtais,
Sanoisinpa hälle: 'Vaimo viivy,
Täällä lapses synnytä sä maalle,
Jotta lapsi syntyissään sais nähdä,
Kuink' on kaunis Herran mailma, vaikka
Viipy meille raskas on kuin kuolo.'"
Lausui näin. Puhetta tarkkaamatta,
Tyynnä viejä ajoi rattaitansa.
Hiljaa vierren ehti rattaat rantaan;
Vähän matkaa niiden eellä tiellä
Kulki vitkaan yksinäinen vaimo.
Raitaiselle hamehelle valui
Vaaleenharmaa huivi hartioilta,
Kiemuroiss' sen päälle musta tukka.
Viejä ajain saavutti jo naisen.
Toisellapa kädell' liekutellen
Rintalasta povellaan, se toisell'
Lasta näytti, viejälle näin virkkoi:
"Laske kuormalles mua hetkeks' aikaa;
Kainaloinen kantamus mua painaa".
Pyytäjänpä kuormalleen mies päästi,
Vangin viereen perällen se istui