Eipä pyy, jolt' oksatoverinsa
Luoti surmas, lennä säikkyin eemmäs,
Kuin tuo viejä huoletonna ajoi,
Koska liinan piilopoimuist' otti
Musta nainen naurusuisna puukon;
Mieheen kallistui ja hiljaa haasti:
"Ole valmis, kultain, kun ma isken,
Työnnä viejä kohta kärryilt' alas!"
Lausui näin ja kaiken voiman takaa
Vihamiehen olkaan veitsen iski.
Sarkaisenpa takin läpi tunki
Pisto olkaluun ja niskan väliin,
Viejän käsist' ohjat, ruoska heltis.
Aatu sysäs olallaan, ja oitis
Tainnuksiin hän putos pyöräin alle.
Iloitenpa vaimo maahan astui,
Kaatuneelta otti avaimet ja
Päästi herransa ja miehens' irti.
Vyö- ja käsiraudat kyllä kirpoi;
Yksin jalat eivät irti päässeet.
Viiden-leiviskäiset lukottomat
Pultit, pajass' umpeen vasaroidut,
Painoi niit', ei avaimille aukee.
Iloissaanpa seisoi sentään Aatu
Mustalainen maassa mietiskellen,
Minne tiensä suuntaisi hän sieltä;
Kun jo viejä virkos horroksestaan,
Silmäns' aukais, rosvon silmän kohtas.
Kohta karkas vihollista vastaan
Tää ja, nostain veistä ilmaan, virkkoi:
"Etpäs täältä koskaan käänny kotiin
Kertomaan sa, minne musta Aatu,
Minne mustalaisen vaimo lähti!"
Lausui; kaatunutpa pyytäin virkkoi:
"Ollos lyömättä ja henken' säästä;
Enhän kuitenkaan ma koskaan palaa
Tuonne, tyhmyydestäin piestäväksi,
Pilkattavaks', tyrmään pantavaksi.
Ennen jätän vankan talonikin,
Teidän kanssann' erämaita kuljen,
Jos suo Herra siihen mulle voimaa."
Näin hän pyys', — ja mustalainen suostuin
Hänt' ei tappanut, vaan hengen säästi.
"Jos sa kautta Luojan vannot ollas,
Niinkuin veli, uskollinen aina,
Hiustakaan ei katkota sun päästäs,
Konsa Aatu rosvo vainen elää
Ja sun näillä silmillänsä näkee."
Näin hän virkkoi; vitsan lyömäst' orhi
Lähti kohta karkuun taipaleelle.
Aatu itse poikkes tieltä metsään,
Sairas kantain sairast' ystäväänsä,
Puolisonsa kulki kolmantena.
Kahdest' aurink' oli mailleen mennyt,
Kahdest' yöstä valjennut ol' aamu;
Vaan kun kolmas päivä iltaan päättyi,
Lepopaikan löysivät he, ladon
Etähällä ihmis-asunnoista.
Tuonne heinillen kun istuutuivat,
Alkoi Aatu mustalainen haastaa:
"Totta toisenkin ma kovan päivän
Oon jo nähnyt, armaat ystäväiset,
En tok' oo näin kauan nälkää nähnyt.
Jospa jalkan' oisi valloillansa,
Aikaa sitten syötäis ruokaa täällä;
Erämaita kiertäneet nyt oomme
Iloiten jos marja, veden tippa
Löyttiin nälkään pahimpaan ja janoon.
Mutt' en, jumaliste, kallis eukkoin,
Sure sun ja itsen' tähden niin kuin
Sairaan kelpo veikkosemme tähden!"
Näin hän lausui, mutta vaimo vastas:
"Älköön surko suuri syömmes tuota;
Herra, jos tään yön tääll' aiot olla,
Sairas veljemme mun rintaan' syököön."
Lausui näin, ja siihen suostuneelle,
Nälkään-nääntyvälle sairahalle
Äidin tavoin tarjos tummaa rintaa.
Ja kun tääkin yö ol' loppuun mennyt
Sekä harjuin huipuillen ja metsän
Loi syys-aamu ensi-ruskoloitaan,
Viejä ruoast', unest' elpyneenä
Heräs heinävuoteeltaan ja lausui:
"Nytpä, kelpo ystäväni Aatu,
Tahdon käydä ihmis-asunnoilla
Ruokaa meille noutamaan, jos jaksan.
Jos käyn polkutietä halki metsän,
Keskipäiviks' ehtinen kai taloon;
Ehtooll' olen ruokinein taas täällä.
Eipä kukaan, ken mun täällä näkee,
Antto viejält' apuansa kiellä."