Anton tuumaa kiittäin Aatu vastas:
"Mielelläin niin pitkällen sua kannan
Polulla, kuin voimat suinkin sallii;
Siitä käy, ja Luoja taas sun tuokoon!"
Molemmin nyt matkailen ne lähti,
Toinen käyden, toinen kannettuna,
Kunnes metsäpolku vahvemp' alkoi;
Veljessovuss' erjettiin nyt siinä.
Aatu lähti ladollensa jälleen,
Viejä, ehkä heikko, ruokaa tuomaan.
Mutta vuoroin leväten ja käyden
Pääs' hän ennen päivällistä taloon,
Astui sisään, istui penkin päähän.
Isänt' oitis miehen tuns' ja lausui:
"Mitäs kummaa kuuluu, vanha naapur?
Jalan tulet ja on kasvos kalpeet!"
Syvään huokas viejä väsyksissään,
Selkä seinän nojassa, näin lausui:
"Onhan, naapur', outo matka ollut,
Oudostippa talohos oon tullut
Yksin, jalkasin ja kalvenneena,
Suo tok' ensin nälkään, janoon hoivaa,
Sitte kuule tehtävät ja tehdyt."
Virkki näin ja mielessään jo mietti
Väijyksillä mustalaisen kiertää,
Aatu mustalaisen vaimoinensa.
Heti tuotiin pöytään ruoat, juomat,
Kalaa, lihaa, leipää, voita, viinaa;
Honkahaarikossa kalja kuohui.
Mielissänsä miesi ruokiin ryhtyi.
Kyllin syötyään ja juotuansa,
Penkillen hän oikoi lepäämään ja
Isännälle viitaten näin alkoi:
"Laita sana voudillen täst' oitis,
Aseitten ja miesten kanss' se tulkoon
Aatu mustalaista kiinni saamaan.
Katsos, olkaluun ja niskan väliin
Puukolla mua pisti rosvon vaimo.
Sitte täytyi henkikullan vuoksi
Seurata heit' erämaiden helmaan;
Metsiss' oltuan' näin kolme päivää
Neljänten' oon vihdoin tänne päässyt.
Kuu kun yöllä laskee, menkää tuonne,
Missä Mättäkoski lampeen laskee,
Pienen ladon luokse vuorten väliin;
Siell' on paikka, sieltä rosvo löytyy
Vaimoineen tän' yönä lepäämästä;
Sieltä löydyn miekin, apuun uljas."
Tuohon vastas isäntä: "Et suinkaan,
Vanha naapur', takaisin saa mennä;
Kyllä terveet toimii, jää sä kotiin!"
Hälle Antto vanginviejä vastas:
"Jollen tuo ma heille ruokaa, viinaa,
Jollen palaa, niinkuin lupasinkin,
Turhaan ladost' etsitään heit' enää.
Suo mun mennä, pidä muusta tointa!"
Lausui näin ja sulloi pussiin ruokaa
Ja, ehk' uupuin, läksi paluutielle.
Samaan aikaan istui Aatu rosvo
Harvan ladon heiniss' eukkoinensa.
Levottomin silmin vaimo aina
Katsoi pikkulasta povellansa;
Mies se tähtäs aina polun päähän.
Ikävöiden veikkoansa sieltä.
Virkattu ei sanaa; sirkka yksin
Kirkui heiniss', sorsa lammikossa
Ynnä joskus äidin rinnall' lapsi.
Näinpä päivä hiljaksensa päättyi.
Vaan kun aurink' uupui vuorten taakse,
Paikallaan viel' istui Aatu, sentään
Viilall' enää vihlomatta rautaa,
Urkkien vaan yhä polkutietä.
Vihdoin viejän saapuvan hän keksi.
Ylös hyppäs hän, ja kyynelvirta
Vierren kasti posket ahvettuneet;
Mutta riemuun ratketen hän virkkoi:
"Eipä hätää, armas laps' ja vaimo,
Eipä hätää, vilpitön on veikko!"
Kohta kohden tulijaa hän astui,
Hartioilleen vankoillen sen nosti
Sekä uupuneen taas latoon kantoi.
Vaan kun viejä ruoat esiin otti,
Pyrskäht' itkuun mustalaisen vaimo,
Mustalainen itse istui lausuin:
"Syökää nyt, mä kahlettani viilaan;
Mitä tähteeks' jää, sen syön mä sitten."
Vaan kun kaikkein poistunut ol' nälkä,
Riemull' levollen ne laski heiniin.
Varjoillansa yö jo seudut peitti,
Vitkaan käyden rataa rauhallista.
Vielä valvoi sentään mustalainen,
Valvoi myöskin oiva puolisonsa;
Kumpikin ol' vaiti, kunnes vaimo
Virkkoi: "Mitä kummia nyt tullee,
Koska sirkka laulelee niin taajaan?"