Hälle vastas mustalainen jälleen:
"Sirkkaa ilahuttaa heinäin tuoksu,
Ilahuttaa täyden ladon lämpö
Ynnä ihmistenkin hyvä seura;
Minua tähti pilven yltä nähty,
Mua vapaus jälleen saavutettu,
Ynnä uskollisen veikon saanti."
Jälleen virkkoi mustalaisen vaimo:
"Rukoile, ettei käy tähti pilveen,
Ettei vapaus kahlehisin sorru,
Ettei veljen uskollisuus petä!"
Tuskin lausuttu ol' viime sana,
Hälinään kun harva lato saartui,
Sekä pimeest' ovest' ääni huusi:
"Onko täällä ihmisiä ja keitä?
Vastatkaa!" — Ei ääntä — jälleen huus' se:
"Miehet, pankaa tulta ladon alle,
Mustalaiskuninkaan tääll' on hovi!"
Ovellen nyt syöksi Aatu rosvo,
Veistä käissään välkytellen huusi:
"Täss' on mies; ei kukaan vaimon saama
Rankaisutta hoviin pääse ennen,
Kuin hän suostuu ehtoon: vannokaatte,
Että Antto viejä saapi turvan!
Sitten perheenein oon teidän vanki."
Mutta mentyään jo ovest' ulos
Haastoi Antto viejä miesten kesken:
"Hoida itses, mustalainen! Antto
Viejä ei sun suojaas enää kaipaa."
Vihdoin Aatu kavaluuden keksi;
Silmin säkenöivin pimeässä,
Vaahto suussa, huus' hän: "Jumal' auta!
Roistoja jos joitakin oon nähnyt,
Rosvoin veljiänsä ryöstävän ja
Petoin lapsensydämmiä syövän;
Mutta Anton työt' ei kukaan tehnyt."
Lausui näin, ja viejän sydämmehen
Sinkoi surman veitsi lausujalta.
Joulu-ilta.
Saloille loisti kalvas kuu,
Siell' ulvoi ilves nälkäsuu,
Kylästä kuului haukuntaa;
Mies astui metsän reunamaa,
Häll' erämaass' ol' mökkinen.
Ol' kolkko joulu-iltanen.
Kodissa lapset odottaa —
Nyt tietä tuiskun tukkimaa
Mies alkoi rientää minkä voi;
Hän kartanosta leipää toi,
Jot' armaat söisi joulunaan,
Petäistä syksyn purtuaan.
Kun päivä joutui ehtoolleen,
Hän keksi poian yksikseen
Lumella vaiti värjyvän,
Käteensä kylmään henki hän;
Melkeinpä himmee kuutamo
Jähmettyneeks' sen näytti jo.